
Poing! Poing! Poing! Punainen pallo pomppi niin korkealle, että melkein osui savupiippuihin.
Oli joulupäivän aamu, ja tämä oli Pigúiçan lahja: punainen, kiiltävä pallo, joka kimmahteli kuin sen sisällä olisi jouset. Hän juoksi pallon kanssa kylän torille, jossa pikkutalojen katoilla on ristikkäisiä luita ja suuri kuusi oli koristeltu värikkäillä valoilla.
Torilla porukka leikki jo. Nina, valkoinen ja pörröinen kuin vanutuppo. Keksi, pitkäkorvainen beagle, joka ei pysynyt koskaan paikallaan. Ja Pipo, Fofuxon pikkuserkku, kullankeltainen kuten hän, mutta leivän kokoinen.
”Mikä kaunis pallo!” haukkui Keksi. ”Heitätkö sen minulle?” Pigúiça halasi palloa molemmilla tassuilla. ”En. Se on minun. Minä sain sen.”
Kolme vilkaisi toisiaan ja palasi hippaan. Pigúiça jäi torin kulmaan pallonsa kanssa. Hän heitti sen ilmaan ja nappasi. Heitti uudestaan ja nappasi. Heitti kauas, juoksi, haki, palasi. Heitti kauas, juoksi, haki, palasi.
Kymmenennellä kerralla kieli oli jo ulkona. Ja totta puhuen tämä alkoi olla vähän tylsää. Toisella puolella porukka nauroi niin paljon, että kuusen valotkin tuntuivat vilkkuvan nopeammin.
Silloin pallo karkasi. Se pomppasi kiveen, pomppasi portaaseen ja vieri ja vieri, kunnes pysähtyi aivan Keksin jalkojen juureen.
Pigúiça pidätti hengitystään. Veisikö hän pallon itselleen? Keksi nuuhki palloa, työnsi sitä kuonollaan varovasti ja toi sen takaisin hänelle. ”Tässä. Putosi.”
Pigúiça katsoi palloa. Katsoi Keksiä. Vatsassa tuntui jotakin outoa, niin kuin silloin kun tajuaa olleensa väärässä. ”Kiitos”, hän sanoi hiljaa. Sitten hän veti syvään henkeä. ”Haluatteko leikkiä sillä? Minun kanssani?”
Tori räjähti ilosta. He keksivät ilmapallopelin: kukaan ei saanut päästää palloa maahan. Nina puski sitä päällään. Pipo hyppäsi ja missasi aina, mutta nauroi niin kovaa, että kaikki nauroivat mukana. Keksi juoksi siksakkia. Ja Pigúiça huomasi, että pallo pomppi paljon korkeammalle, kun neljä pentua heitti yhtä aikaa.
He leikkivät, kunnes savupiiput alkoivat savuta päivällisen savua ja kaukainen vuori muuttui violetiksi. Kukaan ei vienyt palloa pois. Se oli yhä Pigúiçan. Mutta nyt se oli pallo täynnä ystäviä.
Illalla punainen pallo nukkui pedin jalkopäässä. Pigúiça katsoi sitä ja hymyili. ”Huomenna leikitään taas”, hän kuiskasi. ”Kaikki yhdessä.”
Sitten hän kiersi hännän, nojasi kuononsa palloon ja sulki silmänsä. Poing, poing, poing, pomppi pallo hänen unissaan, yhä hitaammin.
