Pigúiçan unipeitolla oli nimi: Tähtönen. Se oli vaaleansininen, pehmeä, täynnä kirjailtuja tähtiä, ja jo vähän kulunut kaikesta hyväilystä. Siinä oli kodin ja hyvän unen tuoksu. Pigúiça vei Tähtösen kaikkialle: puutarhaan, pöytään, jopa kylpyyn, jossa se riippui pyykkinarulla odottamassa.
Eräänä aamuna, juostessaan perhosen perässä, hän astui unipeiton kulmalle ja kompastui, pläts, kuono ruohoon. ”Auts!” Pigúiça sanoi. Ja katsoi Tähtöstä, joka oli ihan likainen ja venynyt.
Fofuxo, joka kulki ohi, istui hänen viereensä. Hän auttoi poistamaan mullan unipeitosta tassullaan. ”Pigúiça, oletko huomannut jotain?” hän kysyi. ”Sinä kasvat. Tassusi ovat pidemmät. Korvasi yltävät korkeammalle.”
”Kasvanko?” Pigúiça sanoi katsoen omia tassujaan. ”Mutta en halua kasvaa kauas Tähtösestä.” ”Kukaan ei sanonut kauas”, Fofuxo sanoi. ”Se voi olla ihan lähellä. Sen ei vain tarvitse tulla joka paikkaan mukaan. Entä jos järjestäisit sille erityisen kodin?”
He löysivät pienen puulaatikon kaapin perältä. Pigúiça vuorasi laatikon pehmeillä lehdillä, pesi unipeiton purossa ja antoi sen kuivua auringossa. Sitten hän taittoi Tähtösen varovasti ja laski sen laatikkoon.
”Hyvää yötä, Tähtönen”, hän sanoi. ”Sinä pidit minusta huolta. Nyt lepää vähän.” Hän asetti laatikon hyllylle sängyn viereen, mistä unipeitto näki koko huoneen. Hän jätti kannen auki, jotta Tähtönen näkisi ikkunasta tähdet.
Mutta kun yö tuli, se oli vaikeampaa. Pigúiça kääntyi yhdelle kyljelle. Kääntyi toiselle. Puuttui jotain pehmeää, mihin tarttua. Vatsassa tuntui kylmältä ja silmät kostuivat. ”Fofuxo?” hän kutsui hiljaa. Pimeä ei pelottanut häntä, mutta kaipaus tuntui isolta.
Fofuxo tuli ääntä pitämättä. Hän kävi makuulle Pigúiçan vuoteen viereen, kultainen turkki aivan lähellä. Siinä valossa, joka tuli ikkunasta, hänen turkkinsa näytti täynnä pieniä tähtiä, yksi jokaiselle karvalle.
”Voit pitää kiinni hetken, jos haluat”, hän sanoi. Pigúiça painoi kuononsa pehmeään turkkiin. Se oli lämmin. Siinä tuoksui piparkakulle ja kukkaniitylle. Hän veti ilmaa sisään ja hengitti ulos, ystävänsä tahtiin.
Hyllyllä laatikko pysyi hiljaa, vartiossa, ja Tähtönen uneksi sisällä sekin. Sinä yönä Pigúiça huomasi jotain. Hellyys ei ollutkaan vain unipeitossa. Se oli Fofuxon turkissa, hyllyssä, vuoteessa, koko talossa. Se oli kovin suuri asia, joka mahtui joka paikkaan.
Hän haukotteli. Turkin tähdet tuikkivat hitaasti, aivan hiljalleen. Ja Pigúiça nukahti kuono ystävää vasten, pää täynnä taivasta.
