Jouluna Pigúiçan talo täyttyi hyvistä tuoksuista: kurpitsakeitosta, piparkakuista ja kuusen havuista. Mutta sinä vuonna yksi tuoksu puuttui. Isovanhempien talon tuoksu.
Pigúiçan isovanhemmat asuivat ison joen toisella puolella, monen yön kävelymatkan päässä. Matka oli liian pitkä ukin jaloille. Tänä jouluna he eivät pääsisi tulemaan.
Pigúiça istui ikkunaan leuka tassujen päällä. ”He viettävät joulun ilman minua”, hän sanoi. ”Ja minä ilman heitä.” Fofuxo istui viereen. Hänen silmänsä muuttuivat tummansinisiksi. ”Tiedätkö, mitä voimme tehdä? Kirjoittaa kirjeen.”
Pigúiça otti paperin ja kynän ja mietti. Hän kirjoitti hitaasti kieli ulkona: ”Rakkaat mummo ja ukki. Piirsin teistä kuvan. Söin kaksi piparkakkua, mutta ajattelin teitä jo ensimmäisen kohdalla. Ikävä on suuri, mutta rakkauteni on suurempi. Haleja, Pigúiça.”
Sitten Fofuxo opetti taittelun. Tästä taitetaan, tuosta taitetaan, ja paperista tuli viisikärkinen tähti, jonka sisään kirje piiloutui.
”Ja miten se pääsee perille?” Pigúiça kysyi. ”Tänä yönä joku matkaa koko taivaan halki ja kuljettaa hyviä asioita”, Fofuxo sanoi hymyillen. ”Jätetään tähti ikkunaan.”
Pigúiça laski paperitähden ikkunalaudalle, aivan keskelle, ja liitti mukaan pienen lapun: ”Joulupukille vietäväksi mummolle ja ukille, kiitos.” Sitten hän meni pedilleen.
Hän yritti nukkua. Käänsi kylkeä. Käänsi takaisin. Talo oli niin hiljainen, että huoneen nurkassa laulava pikkukivi kuului: hmmm.
Keskellä yötä pieni kello kilahti, hiljaa. Pling. Pigúiça availi yhden silmän. Ikkunassa oli suuri punainen varjo, jolla oli säkki selässä ja valkoinen parta.
Hän otti paperitähden hyvin varovasti, niin kuin pitelisi perhosta. Hän luki lapun ja katsoi Pigúiçaa. Hän ei sanonut mitään. Hän vain painoi hansikaskätensä rintaansa vasten ja nyökkäsi.
Sitten hän nosti sormen huulilleen pyytäen hiljaisuutta ja iski silmää. Ja katosi aivan pienen pienellä plingillä.
Pigúiça hymyili pimeässä. Kaukana, ison joen toisella puolella, hän kuvitteli ikkunan syttyvän valoon, mummon avaavan paperitähden ja ukin lukevan hitaasti silmälasit nenänpäässä.
Hän ajatteli kahta hymyä, aivan hänen omansa kokoisia. Se oli melkein kuin isovanhemmat olisivat istuneet siinä, sängyn reunalla.
Hän veti peiton leukaansa asti. Taivaalla ulkona yksi tähti loisti muita kirkkaampana, aivan kuun vieressä. Ehkä se oli vain tähti. Ehkä se oli vastaus.
”Hyvää joulua, mummo ja ukki”, hän kuiskasi. Ja nukahti kiven hyräillessä, varmana siitä, että rakkaus matkaa nopeammin kuin mikään reki.
