Pigúiça ei ollut nähnyt mummoaan kahteenkymmeneenkolmeen päivään. Hän tiesi luvun tarkalleen, koska hän piirsi joka aamu seinään pienen viivan. Viivoja oli jo niin paljon, että ne näyttivät aidalta.
Mummo oli valkokuonoinen husky, joka asui vuorten takana, laaksossa hyvin, hyvin kaukana. Hän leipoi Dogaviosin parhaat hunajakeksit ja osasi laulun jokaiselle pilvityypille. Hänen sylissään oli aina lämmin ja turvallinen olo.
Sinä iltapäivänä Pigúiça otti esiin passinsa, pienen kirjan, jossa oli leimoja viime matkalta, ja selaili sen sivuja. Siinä oli sillan leima, joen leima ja mummon talon leima, joka oli keksin muotoinen.
”Minulla on ikävä”, hän sanoi Fofuxolle pienellä äänellä. ”Ja ikävä sattuu tässä sisällä, niin kuin silloin, kun syö jäätelöä liian nopeasti.”
Fofuxo mietti hetken. Hänen silmänsä, jotka olivat olleet kultaiset, muuttuivat tummansinisiksi, niin kuin aina, kun hänellä on jotain tärkeää sanottavaa. ”Tule mukaani”, hän sanoi. ”Ota passi mukaan.”
He kiipesivät korkeimman kukkulan huipulle. Sieltä näkyivät laaksot, joet ja vuoret, yksi toisensa takana. Ja ihan kaukana, pienen pienenä, savu nousi jostain savupiipusta.
”Voisikohan tuo olla mummon talo?” Pigúiça kysyi. ”Voisi olla”, sanoi Fofuxo. ”Ja katso taivasta. Se on sama taivas, joka on juuri nyt mummon talonkin yllä. Ehkä hänkin katsoo sitä.”
Pigúiça istahti ja katseli. Taivaalla pyöri vaaleanpunaisia pyörteitä, ja hymyilevä pilvi lipui hitaasti vuoria kohti. Tuuli puhalsi pehmeästi, ja ruoho kahisi hiljaa.
”Pilvi!” Pigúiça huusi. ”Menetkö sinä minun mummoni talon ohi?” Pilvi hymyili vielä leveämmin ja nyökkäsi heilauttaen pehmeitä reunojaan.
Silloin Pigúiça nousi seisomaan, veti rintansa täyteen ilmaa ja sanoi oikein kovaa: ”Mummo, minulla on ikävä! Säästä minulle yksi hunajakeksi!” Ja pilvi vei viestin hitaasti vuorten yli.
Fofuxo avasi passin tyhjältä sivulta. ”Tämä sivu odottaa seuraavaa leimaa”, hän sanoi. ”Ikävä pitää paikkaa seuraavalle tapaamiselle.” Pigúiça silitti tyhjää sivua tassullaan.
Kotona Pigúiça ei piirtänyt seinään viivaa. Hän piirsi kuvan: hän ja mummo syömässä hunajakeksejä, ja hymyilevä pilvi heidän yllään. Siitä tuli vähän vino, mutta juuri sopiva. Sen hän liimasi passin tyhjälle sivulle.
Kun hän kävi makuulle, hän katsoi ikkunasta ulos. Kaukana vuorten takana mummokin ehkä kävi juuri nukkumaan, katsoi samaa taivasta ja piti hunajakeksiä tallessa.
”Hyvää yötä, mummo”, Pigúiça kuiskasi ja sulki silmänsä. Joskus, kun nukahtaa ajatellen jotakuta rakasta, ikävä muuttuu ihan pieneksi ja siitä tulee kaunis uni. Olkoon sinunkin unesi tänä yönä sellainen.
