Plip. Plip. Plip, plop.
Satoi siitä asti, kun Pigúiça oli herännyt. Satoi kasvimaalle, satoi katolle, satoi pihalle unohtuneen punaisen pallon päälle. Jopa Dogaviosin pilvet, jotka aina hymyilivät, näyttivät siltä kuin niillä olisi ollut hirveästi töitä.
”Milloin tämä loppuu?” kysyi Pigúiça kuono ikkunalasiin painettuna. Hänen henkäyksensä teki lasiin pienen huuruisen pilven.
”Kun pilvet ovat kastelleet kaiken”, sanoi Fofuxo, joka makasi matolla ja lepuutti silmiään.
”Ja milloin ne ovat kastelleet kaiken?”
”Kun ne ovat valmiita.” Fofuxo haukotteli.
Pigúiça tuhahti. Hän käveli ovelle. Hän käveli takaisin ikkunaan. Hän käveli taas ovelle. Hän kävi makuulle selälleen neljä tassua ilmassa. ”Minulla on tylsää. Sateella ei ole mitään tekemistä. Ei yhtikäs mitään.”
Juuri silloin ulkona ilmestyi valtava vihreä varjo. Kop, kop, teki jättimäinen kynsi ikkunaan. Se oli Dracao, likomärkä päästä hännänpäähän, ja siivet roikkuivat kuin rikkinäinen sateenvarjo.
”Anteeksi, että häiritsen”, hän sanoi ihan hiljaa ja vähän nolona. ”Saanko odottaa sateen loppumista täällä kuistilla?”
Hän oli liian iso tullakseen sisään. Niinpä Pigúiça ja Fofuxo avasivat ikkunan, ja Dracao nojasi päänsä ikkunalaudalle vettä tippuen. Pigúiça haki peittonsa ja kuivasi hänen kuononsa kärjen, koska se oli ainoa osa, joka mahtui sisään. Dracao kiitti niin kohteliaasti, että häneltä pääsi pieni aivastus. Hatsiu! Onneksi siitä tuli vain lämmintä höyryä.
”Dracao, osaatko sinä jotain sadepäivän leikkiä?” Pigúiça kysyi toiveikkaana.
Dracao mietti. ”Pisarakisa. Jokainen valitsee yhden pisaran ikkunasta. Se voittaa, jonka pisara ehtii ensimmäisenä alas.”
Pigúiça valitsi pulskan pisaran. Fofuxo valitsi hoikan. Dracao valitsi kaikkein suurimman. Pisarat valuivat vinosti, pysähtyivät, yhtyivät toisiin ja liukuivat yhtäkkiä alas. Kaikki huusivat ja kannustivat, ja Dracaon pisara voitti kaksi kertaa peräkkäin. Sitten he etsivät pilvistä muotoja: jäniksen, piirakan ja kengän. Ja Dracao tuli niin iloiseksi, että hän alkoi hehkua, ja harmaa huone muuttui vihreäksi ja kultaiseksi.
Pigúiça huomasi, ettei hän ollut ajatellut sadetta pitkään aikaan. Tylsyys oli kadonnut kuin pisara lasista.
Kun sade vihdoin lakkasi, Pigúiça meni ulos pihalle. Lätäköissä kuvastui vaaleanpunainen taivas, ja ylhäällä pilvet hymyilivät taas väsyneinä ja tyytyväisinä. Dracao hyvästeli heidät hymyillen ja lensi kotiin kimalletta tippuen. Kaikkialla tuoksui märältä ruoholta ja kukilta.
Illalla sade palasi, mutta nyt ihan hiljaa. Plip... plip... plop... Pigúiça kuunteli sitä petistään. Tuntui kuin joku olisi laulanut hänelle unilaulua. Plip... plip... Pigúiçan silmät painuivat kiinni, ja hän nukahti pehmeän sateen ääneen.
