
PAM! Pigúiça hyppäsi niin korkealle, että korvat osuivat kattoon. PUM! PUM-PUM-PUM! Ja hetkessä hän oli keittiön pöydän alla, käpertyneenä, häntä jalkojen välissä.
Oli uudenvuodenyö Dogaviosissa. Kylän torilla isommat pennut ampuivat ilotulitteita juhlan kunniaksi. Ilotulitteet olivat kauniita ja täynnä värejä. Mutta ne olivat meluisia. Hyvin meluisia.
Fofuxo kumartui hyvin hitaasti ja asettui makaamaan lattialle pöydän ulkopuolelle. Hän ei vetänyt Pigúiçaa esiin. Hän vain oli siinä, aivan lähellä. ”Pelästyit, vai?”
”Korvia sattuu”, Pigúiça valitti. ”Ja vatsa hyppii mukana.” ”Se on normaalia”, sanoi Fofuxo. ”Koirat kuulevat hyvin, hyvin tarkasti. Siksi ääni tuntuu meistä vielä isommalta. En minäkään pidä siitä.”
Pigúiça kurkisti. ”Etkö?” ”En. Mutta minulla on muutama niksi. Haluatko oppia?” Hän nyökkäsi vain kuononkärjellä.
”Ensimmäinen niksi: suojatut korvat.” Fofuxo otti Pigúiçan villapipon, sen sinisen, jossa on tupsu, ja asetti sen varovasti hänen korviensa päälle. Melu siirtyi kauemmas, vaimeni, kuin se olisi tyynyn toisella puolella.
”Toinen niksi: sisäinen ääni, joka on ulkoista suurempi.” Ja hän alkoi hyräillä hiljaa, hmm, hmm, hmmmm, hyvin hidasta sävelmää. Pigúiça hyräili mukana. Oli hassua: kun hän lauloi, sydän lakkasi kiitämästä.
”Kolmas niksi: pysyä lähellä jotakuta, jota rakastaa.” Pigúiça tuli ulos pöydän alta ja käpertyi Fofuxon pörröiseen rintaan. Siellä oli lämmin ja se tuoksui kodilta.
Ilotulitus jatkui vielä hetken. PAM. Hmm, hmm. PUM. Hmm, hmm. Ja yhtäkkiä se loppui. Kylä hiljeni. Vain puutarhan kivet lauloivat, hyvin hiljaa, kuten aina.
”Mennäänkö ulos?” kutsui Fofuxo. He astuivat ulos ja istuivat kukkaniitylle puun lähelle katsomaan uuden vuoden kirkasta taivasta.
Silloin iso tähti ylitti taivaan hitaasti jättäen jälkeensä pisteviivan valoa, kuin joku piirtäisi liidulla. Se ei pitänyt mitään ääntä. Ei kuiskaustakaan.
”Katso!” kuiskasi Pigúiça. ”Ilotulite, joka ei sano PAM!” Fofuxo nauroi. ”Se on lempparini. Toivo jotakin uudeksi vuodeksi.”
Pigúiça sulki silmänsä ja toivoi hiljaa: että uutena vuonna jokaisella, joka pelkää ääniä, on joku aivan lähellä hyräilemässä.
Sitten he palasivat sisälle. Hän meni pediinsä yhä pipo päässä ja hyräili sävelmän loppuun: hmm, hmm, hmmmm. Yhä hitaammin. Kunnes hmm muuttui haukotukseksi, ja haukotus uneksi.
