Plop! Siemen putosi pieneen kuoppaan puutarhassa. Pigúiça peitti mullan tassuillaan, taputti kahdesti päälle ja istuutui viereen silmät ihan auki. ”Nyt siitä tulee kukka”, hän sanoi.
Hän odotti minuutin. Ei mitään. Hän odotti kaksi. Ei mitään. Hän odotti, kunnes Fofuxo tuli hunajaleivän kanssa. ”Eikö kukka ole vielä tullut?” hän kysyi.
”Ei. Se kestää kauan. Nukkuukohan siemen?” ”Luulen niin”, Fofuxo sanoi. ”Siemenet nukkuvat vähän ennen kuin kasvavat.”
Seuraavana päivänä Pigúiça heräsi ja juoksi puutarhaan. Ei mitään. Multa oli aivan samanlaista. Seuraavana päivänä sama. Ja seuraavana.
Hän alkoi käydä kärsimättömäksi. Hän tömisti tassua. Huokaisi syvään. Tökkäsi multaa kuonollaan katsoakseen, oliko siellä alhaalla kaikki hyvin.
”Pigúiça”, Fofuxo sanoi, ”juuret kasvavat ensin, pimeässä, missä kukaan ei näe. Vasta sitten tulee vihreä.” ”Mutta minä haluan nähdä jo nyt!” ”Tiedän”, hän sanoi. ”Odottaminen on vaikeaa. Mutta saanko kertoa, mikä auttaa?”
Pigúiça nyökkäsi. ”Siemen tarvitsee vettä. Voit pitää siitä huolta joka päivä, ja silloin odotus ei tunnu niin pitkältä.”
Silloin Pigúiça sai tehtävän. Joka aamu hän meni alas metsässä kimaltavalle purolle, aurinko matalalla lehdissä. Hän kosketti vettä tassulla ja teki pieniä väreitä. Hän täytti ison lehden, taiteltuna kuin kuppi, ja palasi hitaasti läikyttämättä kastelemaan multaa.
Aluksi hän ajatteli vain kukkaa. Sitten hän alkoi huomata muutakin. Ohi surisevat mehiläiset. Oman heijastuksensa vedessä. Aamun tuoksun. Paluutien, jonka hän tunsi ulkoa.
Seitsemän päivää kului. Kahdeksan. Yhdeksän. Kymmenentenä päivänä Pigúiça saapui lehti täynnä vettä ja näki jotain pientä ja vihreää, kaksi pyöreää lehteä, jotka avasivat maan.
Hän pysähtyi. Hän ei huutanut. Hän ei hypännyt. Hän jäi sydän pamppaillen aivan hiljaa, jotta ei pelästyttäisi pientä kasvia. ”Hei”, hän kuiskasi. ”Sinä tulit.” Kasvi heilahti vähän, kuin sanoen hyvää huomenta.
Fofuxo tuli hänen viereensä hymyillen. ”Kesti, eikö niin? Mutta tuli.” ”Kesti”, Pigúiça sanoi. ”Ja oli hyvä odottaa. Näin niin paljon matkalla.”
Sinä iltana ennen nukkumaanmenoa Pigúiça kurkisti ikkunasta. Alhaalla pimeässä taimi kasvoi ääntä pitämättä, aivan kuten hänen unensa, joka tuli hitaasti.
”Hyvää yötä, taimi”, hän sanoi. ”Kasva kunnolla. Minäkin kasvan nukkuessani.” Ja hän sulki silmänsä ja antoi ajan tehdä työnsä.
