Oletko koskaan tuntenut perhosia vatsassasi? Ei oikeita perhosia tietenkään. Vaan sellaista pientä kutinaa sisällä, joka tulee, kun on tekemässä jotain ihan uutta. Pigúiça heräsi sinä aamuna, ja hänen vatsansa oli täynnä niitä.
Oli hänen ensimmäinen päivänsä pentukoulussa. Koulu toimi Dogaviosin korkeimman kirjaston sisällä. Siellä oli kattoon asti ulottuvia kirjahyllyjä ja pyöreä ikkuna, joka oli täynnä värikkäitä lasinpaloja.
Fofuxo saattoi Pigúiçan ovelle asti. Pigúiça pysytteli tiukasti hänen tassussaan kiinni. ”Entä jos kukaan ei leiki minun kanssani?” hän kysyi. ”Entä jos minä en osaa mitään?”
”Koulussa kenenkään ei tarvitse osata kaikkea”, Fofuxo sanoi. ”Sinne mennään juuri siksi, että opittaisiin. Ja minä tulen hakemaan sinut, kun aurinko muuttuu oranssiksi.”
Sisällä, luokan nurkassa, oli mäyräkoiranpentu, pitkä, hirveän pitkä, ja se yritti piiloutua aivan liian pienen tyynyn taakse. Puolet siitä näkyi tyynyn toiselta puolelta ja toinen puolikas toiselta. Se oli Tico.
”Onko sinullakin perhosia vatsassa?” Pigúiça kysyi. Tico nyökkäsi. ”Minulla on niitä ainakin kaksikymmentä”, hän sanoi. ”Minulla on ainakin kolmekymmentä”, Pigúiça sanoi. Ja he nauroivat, ja muutama perhonen lensi saman tien pois.
Sitten sisään astui opettaja Viiksi, pyöreäsilmälasinen snautseri, jolla oli valkoiset, siististi kammatut viikset. Hän nousi korokkeelle, otti ohuen sauvan ja sanoi: ”Hyvää huomenta, luokka. Tänään kirjat valitsevat teidät.”
Hän heilautti sauvaa. Ja kirjat avasivat kantensa kuin siivet ja lensivät ulos hyllyistä, lip, lap, lip, lap, kierrellen ympäri luokkaa. Pigúiça ja Tico katselivat suu auki. Yksi kirja teki silmukan aivan heidän korviensa yläpuolella.
Vihreä kirja laskeutui hitaasti Pigúiçan eteen. Se kertoi kukista, jotka vastaavat, kun niille puhuu. Keltainen kirja laskeutui Ticon eteen. Se kertoi kivistä, jotka laulavat. Kirjojen sivut kahisivat hiljaa, ihan kuin ne olisivat kuiskineet salaisuuksia.
”Vaihdetaanko myöhemmin?” Tico kysyi. ”Vaihdetaan”, sanoi Pigúiça. Eikä hän edes huomannut, että vatsa oli jo ihan rauhallinen.
Kun aurinko muuttui oranssiksi, Fofuxo odotti ovella, niin kuin oli luvannut. Pigúiça juoksi hänen luokseen ja kertoi kaiken yhdellä kertaa: lentävistä kirjoista, opettajan viiksistä ja Ticosta, joka oli liian pitkä tyynylle.
Illalla petissään hän kertoi vielä lisää. Hän kertoi yhä hitaammin ja hitaammin. Hänen äänensä muuttui pehmeäksi kuin villa, ja silmät painuivat puoliksi kiinni. ”Ja huomenna... Tico tuo... sen kivikirjan...”
Fofuxo sammutti valon. Pigúiçan vatsan perhoset olivat kaikki menneet nukkumaan. Ja niin meni Pigúiçakin, ja hän näki unta kirjoista, jotka lentävät ihan hiljaa, lip... lap... lip...
