Dogaviosissa lähes kukaan ei kuullut pientä muurahaista. Hän puhui niin hiljaa, että ääni oli kuin kutitusta ilmassa. Lähes kukaan. Kukat kuulivat.
Sinä iltapäivänä Pigúiça ylitti niittyä juosten, kun suuri kukka, jolla oli hymyilevät kasvot, huusi: ”Hei, Pigúiça! Varo, mihin astut! Tiellä on joku.”
Pigúiça pysähtyi tassu ilmassa. Hän laski kuononsa maahan. Ja siellä, keskellä polkua, tuli pieni muurahainen kantamassa keksinmurua, joka oli kolme kertaa häntä itseään isompi. Hän nousi pikkukiveä, laskeutui, kompastui, korjasi murun ja jatkoi.
”Hei!” Pigúiça sanoi. Hänen henkäyksensä heilautti muurahaista, joka kaatui istumaan. ”Voi voi!” sanoi ohut ääni. ”Anteeksi!” Pigúiça kuiskasi, nyt aivan hiljaa.
”Nimeni on Zizi”, muurahainen sanoi pudistaen pölyä. ”Minun pitää viedä tämä kotiin ennen pimeää. Kotini on niityn toisella puolella.”
”Minä vien!” Pigúiça tarjosi. ”Otan sinut suuhun ja olemme perillä hetkessä!” ”Ei kiitos”, Zizi sanoi lujasti. ”Jos joku ottaa minut kysymättä, säikähdän. Mutta pidin halustasi auttaa.”
Pigúiça räpäytti silmiään. Kukaan ei ollut kertonut hänelle, että kysyminen ensin on myös tapa auttaa. ”Voinko sitten auttaa toisella tavalla?” ”Voit. Pidä silmällä pikkukiviä ja odota minun askeleitani.”
Zizin askeleiden odottaminen oli hidasta, hidasta, ihan hiljalleen. Pigúiçaa teki mieli juosta, hypätä, päästä jo perille. Mutta hän pysyi siinä vieressä, ja sitten hän huomasi asioita, joita ei ollut koskaan nähnyt: leppäkerttu nukkumassa lehdellä, pisara kimaltamassa varrella, linnun varjo liitämässä korkealla.
”Kun kävelee hitaasti”, hän ajatteli, ”kauniit asiat ehtivät tulla esiin.” Zizin pienet jalat tekivät niin hiljaisen äänen, että sen kuuli vain ruoho.
Kun he saapuivat muurahaispesälle, ulos tuli kymmeniä muurahaisia jonossa auttamaan murun kantamisessa. Yksi tarttui, toinen työnsi, kolmas lauloi tahdin pitämiseksi. Pigúiça ei ollut koskaan nähnyt niin monta pientä yhdessä.
”Pienetkin ovat vahvoja”, Zizi sanoi. ”Emme vain ole nopeita.” Ja keksinmuru katosi pesään, pienenpienten tassujen kulkueen kantamana.
Aurinko oli jo matalalla. ”Hyvää yötä, Pigúiça. Kuljetko huomenna taas ohi? Mutta katso, mihin astut.” ”Katson”, Pigúiça lupasi. ”Ja kerron Fofuxollekin.” Kuu nousi jo pienenä ja vaaleana puiden taakse.
Sinä iltana, makuulla pedissä, Pigúiça ajatteli kaikkia maailman pieniä: muurahaisia, leppäkerttuja, multaan nukkuneita siemeniä. Kaikki nukkuivat hekin, aivan hiljaa.
”Hyvää yötä, Zizi”, hän kuiskasi. Ja aivan hiljaa, yhtä hiljaa kuin pieni muurahainen, hän nukahti.
