Pigúiçan suussa oli jotain outoa. Kun hän kosketti kielellään etuhammastaan, se teki tik, tik ja heilui edestakaisin kuin auki jäänyt kaapinovi.
”Fofuxo! Minun hampaani on irti!” hän huusi ja avasi suunsa ammolleen, jotta Fofuxo näkisi. ”Entä jos se putoaa? Entä jos se sattuu? Entä jos minä olen ilman hammasta ikuisesti?”
Fofuxo tuli ihan lähelle, katsoi tarkkaan ja hymyili. ”Se on maitohammas”, hän selitti. ”Se alkaa heilua, kun uusi, vahvempi hammas on tulossa sen alta ottamaan sen paikan.”
Pigúiça mietti hetken. Uusi hammas odottamassa vuoroaan siellä alhaalla? Kuulosti ihan jonolta. Mutta häntä huolestutti silti. Entä jos jonossa tulee tungosta? Entä jos uusi hammas eksyy matkalla?
Samana iltapäivänä Fofuxo tuli kotiin suussaan valtava luu, penkin kokoinen. Pigúiçan suu loksahti auki. Se oli kaunein luu, jonka hän oli koskaan nähnyt. Se tuoksui niin hyvältä, että Pigúiçan häntä heilui ihan itsestään. Eikä hän voinut purra sitä.
”Ei ole reilua”, Pigúiça valitti ja istahti polulle. ”Heiluvan hampaan kanssa minä saan syödä vain sosetta.” Fofuxo laski luun maahan ja kävi makuulle hänen viereensä. ”No sitten me syömme tänään sosetta yhdessä. Luu voi odottaa.”
Ja niin he söivät. Lämmintä kurpitsasosetta, kumpikin omasta kupistaan. Fofuxo teki niin hassuja herkutteluilmeitä, maiskutti ja pyöritteli silmiään, että Pigúiça alkoi nauraa.
Hän nauroi niin paljon, niin kovasti ja suu niin auki, että yhtäkkiä tuntui ihan pikkuruinen plop. Ja siellä, soseen keskellä, oli pieni valkoinen hammas katsomassa häntä.
”Se putosi!” Pigúiça sanoi yllättyneenä. ”Eikä se edes sattunut!” Hän kokeili kielellään pientä koloa. Se tuntui hassulta. Ihan kuin suuhun olisi tullut uusi pikkuikkuna, josta tuuli pääsi kurkistamaan.
Fofuxo kertoi, että Dogaviosissa maitohampaat annetaan kukkien hoitoon. He menivät yhdessä kotitalon lähellä olevalle kukkapenkille, ja Pigúiça asetti hampaan varovasti päivänkakkaroiden keskelle, pehmeään multaan.
”Kiitos, että pidät sen tallessa”, hän sanoi. Ja vanhin päivänkakkara vastasi pienellä terälehtiäänellä: ”Kiitos, että toit sen minulle. Pidä hyvää huolta uudesta hampaasta.”
Illalla petissään Pigúiça kokeili kielellään yhä suunsa pikkuikkunaa. Välillä siitä pääsi vahingossa vihellys, fiiuu, ja hän naurahti hiljaa peiton alla. Kuu kurkisti ikkunasta, ja sekin näytti hymyilevän, vaikka siltäkin puuttui pala.
Ikenen hämärässä uusi hammas odotti vuoroaan kaikessa rauhassa, ilman mitään kiirettä. Eikä Pigúiçallakaan ollut kiire mihinkään. Hän sulki suunsa, sulki silmänsä ja nukahti, ja näki unta jättiläisluusta, jota hän jonain päivänä vielä purisi.
