”Huomenna on minun vuoroni”, Pigúiça kuiskasi, ja ääni tuli niin pieneksi, että Fofuxon piti tuoda korvansa lähemmäs.
Joka perjantai Dogaviosin pennut istuivat piirissä Maailmanpuun alla kertomassa jotain, mistä pitivät. Bolota oli kertonut mustikkapiirakasta. Tico oli kertonut piilopaikastaan. Nina oli laulanut kokonaisen laulun. Nyt oli Pigúiçan vuoro.
Hän tiesi jo, mitä kertoisi: pikkukivestä, jonka oli löytänyt purolta ja joka lauloi vain yhden sävelen. Mutta aina kun hän kuvitteli koko piirin katsovan, vatsa teki piruetin ja ääni karkasi.
”Mitä tapahtuu, kun ajattelet piiriä?” Fofuxo kysyi. ”Silmäni muuttuvat kahdeksi lautaseksi”, hän sanoi. ”Suu kuivuu. Ja ääni menee piiloon.”
Fofuxo hymyili, silmät kultaisina ja rauhallisina. ”Hoidetaan sitten ääntä. Ensin hengitys. Täytä vatsa ilmalla kuin ilmapallo. Nyt päästä ulos hitaasti, kuin puhaltaisit höyhentä, jotta se ei putoa.”
Pigúiça teki sen. Kerran, kaksi, kolme. Hänen höyhenensä lensi kauas. ”Ja vielä yksi asia”, Fofuxo jatkoi. ”Sinun ei tarvitse katsoa kaikkia. Valitse yksi ystävä ja kerro hänelle. Muut kuuntelevat kyydissä.”
Seuraavana päivänä piiri muodostui puun alle, ja ylhäällä lehdet heiluivat kuin toivottaen tervetulleeksi. Pigúiça meni keskelle, pikkukivi tassussa. Kun hän avasi suunsa... ei mitään. Vain hiljaisuus. Ääni oli oikeasti mennyt piiloon.
Hän katsoi ympärilleen, melkein juoksemassa pois. Sitten hän näki Fofuxon istumassa piirin päässä, kultaiset silmät. Tämä räpäytti hitaasti. Pigúiça täytti vatsansa ilmalla. Päästi ulos, kuin höyhenen.
”Minä löysin kiven”, hän sanoi, vain Fofuxolle. Ääni tuli ohuena, mutta se tuli. ”Se laulaa vain yhden sävelen.” ”Kovempaa!” Tico pyysi, ilkeyttä ollenkaan tarkoittamatta. Pigúiça hengitti uudelleen ja toisti vähän vahvemmin.
Sitten hän näytti kiven. Hän puhalsi kevyesti sen päälle, ja kivi lauloi: ”laaaa”. Kaikki jäivät suu auki. ”Saanko pidellä?” Bolota pyysi. Kivi kulki tassusta tassuun, ja jokainen sanoi ”la” mukana, kunnes koko piiristä tuli hiljainen musiikki.
Kun se oli ohi, Maailmanpuun lehti putosi aivan Pigúiçan eteen, kuin aplodit. Hän oli kertonut kaiken, alusta loppuun, vaikka ääni oli alussa väristen.
”Ääneni vapisi”, hän sanoi Fofuxolle paluumatkalla. ”Vapisi, mutta jatkui”, tämä vastasi. ”Rohkeus on sitä: puhumista ääni väristen.”
Illalla Pigúiça jätti pikkukiven ikkunalle. Silloin tällöin tuuli kulki ohi ja kivi lauloi ”laa”, aivan hiljaa. Pigúiça hymyili silmät kiinni, ja sävel etääntyi, etääntyi, kunnes siitä tuli uni.
