”Avaa suu”, Fofuxo pyysi. Pigúiça puristi huulensa yhteen. Hän puristi niin, että koko kuono rypistyi. Yhtään hammasta ei näkynyt.
”En halua harjata”, hän sanoi suu kiinni, ja se kuulosti ”mmm nmm ahjaa”. Fofuxo odotti. Hän oli oppinut, että odottaminen toimii paremmin kuin patistaminen.
”Miksi et?” hän kysyi. Pigúiça avasi vain yhden kulman suustaan. ”Koska se on tylsää. Se kutittaa. Ja minua jo nukuttaa.”
”Ymmärrän”, Fofuxo sanoi. ”Minustakin se on joskus ollut tylsää. Haluatko tietää, mitä keksin?” Pigúiça avasi yhden silmän. ”Mitä?”
”Hampailla on yöllä oma elämänsä”, hän kuiskasi. ”Kun nukumme, ne juttelevat keskenään. Jos ne ovat puhtaat, ne laulavat hiljaa kauniin laulun. Jos niissä on ruuanmuruja, ne yskivät ja valittavat, ja aamulla herää outo olo suussa.”
”Laulavatko hampaat?” Pigúiça kysyi silmät suurina. ”Laulavat. Haluatko kuulla minun hampaitani?”
Fofuxo avasi suunsa leveään hymyyn. Kaikki hampaat näkyivät, valkoisina ja helmien lailla kiiltävinä. Pigúiça tuli aivan lähelle ja kuunteli. Hän ei kuullut mitään. Mutta hän kuvitteli ohuen pienen laulun: ti-li-li, ti-li-li.
”Minä kuulen!” hän valehteli vähän. Sitten hän nauroi. ”Eli siis kuvittelen.” ”Kuvittelukin kelpaa”, Fofuxo sanoi.
Hän otti kaksi pientä harjaa, yhden kummallekin, ja keksi leikin. ”Harjataan, kunnes laulavan kiven laulu loppuu. Ylhäältä, alhaalta, edestä, takaa.” Pigúiçan harjassa oli sininen varsi ja Fofuxon harjassa vihreä.
Pigúiça otti harjan. Alussa se kutitti, mutta sitten ei enää niin paljon. Etuhampaat, joissa oli minttuvaahtoa, näyttivät lumen peittämiltä. Takahampaat, joihin oli vaikea yltää, hän harjasi hyvin varovasti, yksi kerrallaan.
Ulkona kivi lauloi hitaasti. La, la, la, la. Laulu oli pitkä, ja Pigúiça harjasi viimeiseen laahun asti. Sitten hän huuhteli, sylkäisi vaahdon ja katsoi peiliin.
Siellä oli valtava hymy. Valkoinen, kiiltävä, aivan kuin Fofuxolla. ”Näytän täydeltä kuulta”, hän sanoi ylpeänä. ”Nyt sinun hampaasi laulavat koko yön”, Fofuxo sanoi. Peilikuva hymyili takaisin yhtä leveästi.
Pigúiça meni sänkyyn, suu minttuntuoksuisena ja sydän tyytyväisenä. Hän laski päänsä tyynylle pieni hymy huulillaan, josta ei edes tiennyt. Peitto tuntui jo valmiiksi lämpimältä.
Ja aivan hiljaa, unen syvyydessä, hän kuuli. Ti-li-li, ti-li-li. Hampaat lauloivat vain hänelle.
