Tik, tak, tik, tak. Olohuoneen kello tuntui kulkevan etanan tassuilla. Oli jouluaatto Dogaviosissa, eikä Pigúiça saanut unta.
Hän oli jo kääntynyt oikealle. Kääntynyt vasemmalle. Laskenut sataan kahdesti. Ei mitään. Siniset silmät olivat yhä auki kuin kaksi pientä kuuta.
Kaikki johtui siitä, että Joulupukki kulkisi tänä yönä Dogaviosin yli. Ja Pigúiça halusi hirveän, hirveän kovasti nähdä hänen rekensä.
Hän hiipi varpaillaan Fofuxon huoneeseen. ”Fofuxo, oletko hereillä?” Fofuxo availi yhden kultaisen silmän. ”Nyt olen”, hän sanoi haukotellen. ”Mikä hätänä, Pigúiça?”
”Joulu on liian hidas”, Pigúiça valitti. ”Haluan, että huominen on jo nyt.” Fofuxo naurahti hiljaa. ”Huominen tulee vasta, kun nukutaan. Se vain toimii niin.”
”Sitten minä valvon, kunnes se tulee”, Pigúiça sanoi. ”Ja näen Joulupukin!” Fofuxo mietti hetken. Sitten hän nousi, haki ruutupeiton ja sanoi: ”Sovittu. Mutta odotetaan oikealla tavalla.”
He menivät olohuoneen ikkunan luo. Fofuxo levitti peiton lattialle, ihan pehmeäksi, ja Pigúiça käpertyi hänen viereensä. Ulkona vaaleanpunainen taivas oli tummunut syvän ruusunväriseksi, ja se oli täynnä tähtiä. Ikkunan takana pilvet liikkuivat niin hitaasti, että tuntui, ettei ilta halunnut ollenkaan loppua.
”Odottaminenkin on tehtävä”, Fofuxo selitti. ”Ensin lasketaan tähdet, jotka tuikkivat.” He laskivat. Pigúiça pääsi kahteentoista ja hukkasi laskun, koska tuikki itse silmät puoliummessa heidän mukanaan.
”Toiseksi kuunnellaan.” He kuuntelivat. Pihan kivet hyräilivät hmmm, hyvin hiljaa. Hymyilevä pilvi kulki hitaasti ohi ja toivotti hyvää yötä.
”Kolmanneksi”, Fofuxo sanoi, ”annetaan odotuksen tulla raskaaksi ja hyväksi, niin kuin peitto.” Pigúiça ei ihan ymmärtänyt. Mutta hän nojasi päänsä Fofuxon lämpimään vatsaan, ihan vain kokeillakseen.
Fofuxon vatsa nousi ja laski, hitaasti. Nousi. Laski. Se oli kuin olisi odottanut pienen aallon harjalla.
”Fofuxo”, Pigúiça kuiskasi, ”entä jos Joulupukki tulee ja minun silmäni ovat kiinni?” ”Silloin hän tietää, että odotit kauan”, Fofuxo vastasi. ”Ja jättää lahjan vähän suuremmalla hellyydellä.”
Pigúiça hymyili. Silmäluomia oli yhä vaikeampi pitää auki. Hän katsoi yhtä tähteä. Sitten toista. Sitten enää yhtä sumuista valonpilkkua. Olohuoneen kello tikitti yhä, mutta nyt se kuulosti jo hiljaiselta kehtolaululta.
Kaukana, hyvin kaukana, jokin kilahti. Ding-dong, ding-dong, kulkuset. Vai lauloiko kivi? Pigúiça ei enää tiennyt.
Hän hymyili silmät kiinni, peittoon kiertyneenä, ja odotti joulua kaikkein ihanimmalla tavalla, mikä on olemassa: nukkuen.
