Trici tykkäsi tutkia. Sinä iltapäivänä hän näki sinisen perhosen ja lähti sen perään. Sitten hän näki toisen ja lähti sen perään. Kun hän katsoi ympärilleen, hän oli metsässä, jota hän ei ollut koskaan nähnyt.
Puut olivat korkeita ja paksurunkoisia, ja kaikki näyttivät samalta. Aurinko alkoi jo muuttua oranssiksi. Trici kääntyi oikealle. Kääntyi vasemmalle. Hän ei enää tiennyt, missä suunnassa koti oli.
Hän istuutui. Sydän, joka oli pieni, takoi tum-tum-tum hyvin nopeasti. Toinen silmä alkoi kostua.
”Rauhassa”, hän sanoi itselleen. ”Rouva Pitkäkaula sanoo aina: kun olet eksyksissä, pysy paikallasi ja hengitä.” Hän veti syvään henkeä. Päästi ilman hitaasti ulos. Veti taas. Päästi ulos. Sydän alkoi rauhoittua. Hän muisti, että Rouva Pitkäkaulan ääni oli aina niin rauhallinen, ettei mikään ongelma tuntunut enää kovin suurelta.
Sitten hän kuunteli. Hyvin hiljaa, jostain kaukaa: hmmm, hmmm. Se oli kiven hyräilyä.
”Laulavat kivet!” Trici muisti. ”Ne asuvat lähellä meidän kotiamme.” Mutta ääni tuli monelta suunnalta. Mikä oli oikea tie?
Hän meni ensimmäisen kiven luo, pienen ja harmaan. Kivi lauloi aivan hiljaa. ”Hmm.” Hän meni toisen luo, vähän isomman. ”Hmmm.” Jokainen kivi lauloi vähän kovempaa kuin edellinen.
”Se on se!” Trici sanoi. ”Mitä lähempänä kotia, sitä kovempaa ne laulavat!” Ja hän seurasi kiviä yksi kerrallaan kuin jälkiä.
Joka askeleella taivas tummui vähän, ja tähdet alkoivat syttyä. Mutta kivet voimistuivat, ja musiikki kirkastui. Se oli kehtolaulu, ja Trici huomasi osaavansa sen jo ulkoa. Joka kerta, kun kivi lauloi kovempaa, Tricin rinnassa läikähti pieni ilo.
Hän ohitti kukkapenkin, jonka kukat kääntyivät häntä kohti. ”Hyvää yötä, Trici”, ne kuiskasivat. Hän hymyili ja jatkoi kävelyä.
Sitten edessä hän näki lämpimän valon. Se oli hänen kotinsa ikkuna. Ja ovella seisoi Rouva Pitkäkaula kaula ojennettuna joka suuntaan, etsimässä.
”Trici!” Rouva Pitkäkaula huudahti. ”Minä eksyin, mutta pysähdyin, hengitin ja seurasin kiviä!” Trici sanoi juosten. Rouva Pitkäkaula halasi häntä kaulallaan, kiertäen kokonaan hänen ympärilleen.
”Olen niin ylpeä”, Rouva Pitkäkaula sanoi. ”Eksyminen sattuu kaikille. Tärkeintä on tietää, mitä silloin tekee.”
Sinä yönä Trici nukkui ikkuna raollaan. Ulkona kivet lauloivat kehtolaulua, hmmm, hmmm, hyvin hiljaa, ikään kuin sanoen: olemme täällä, olemme täällä. Ja Trici, lämpimänä, nukahti. Perhoset olivat jo menneet nukkumaan, ja pieni tähti vartioi hänen ikkunaansa.
