Sinä aamuna niitylle ilmestyi uusi koiratyttö. Kukaan ei ollut nähnyt häntä ennen.
Hän oli pitkä- ja pehmeäturkkinen collie, joka istui ison puun juurella. Hänen nimensä oli Lua. Hänellä oli kauniit, vaaleat silmät, mutta ne eivät nähneet. Hän kuunteli tarkkaan, korvat vähän kallellaan, ikään kuin hän olisi kuullut jotain, mitä muut eivät kuulleet.
Pentujoukko oli kokoontunut leikkimään hippaa: Pigúiça, Fofuxo, ryppyinen mopsi ja suippokorvainen pentu. Mäyräkoira Tico katsoi Luaa ja kuiskasi: ”Ei hän pysty leikkimään. Eihän hän näe meitä.”
Pigúiça mietti hetken. Hänestä ei tuntunut reilulta päättää toisen puolesta. Sitten hän meni Luan luo ja kysyi: ”Hei. Mitä sinä tykkäät leikkiä?”
Lua nosti kuononsa, nuuhkaisi ilmaa ja hymyili. ”Hei, Pigúiça.”
Pigúiçan silmät suurenivat. ”Mistä sinä tiedät, että se olen minä?”
”Tuoksustasi, joka on ruohoa ja lunta. Ja askelistasi. Sinä kuljet hypähdellen, tip, tip, tip. Fofuxo kulkee raskaasti ja hitaasti, tum, tum. Ja mopsi hengittää niin, että kuuluu kröh, kröh.”
Mopsia vähän nolotti, mutta hän nauroi silti, ja hänen ryppynsä hyppivät naurun mukana.
”Minä tykkään piilosta”, sanoi Lua. ”Ja minä olen siinä aika hyvä.”
Niinpä he leikkivät piilosta. Mopsi piiloutui pensaan taakse. Lua nuuski ja nuuski, ja löysi hänet. Suippokorvainen pentu kiipesi kiven päälle. Lua kuuli, kuinka kivi lauloi hiljaa hänen allaan, ja löysi hänet. Pigúiça piiloutui puun taakse naurua pidätellen. Mutta Lua kuuli, kuinka viereinen kukka sanoi hänelle ”hei”, ja löysi hänetkin.
”Hän on paras meistä kaikista!” sanoi Tico suu auki. Hän oli ihan unohtanut, mitä oli äsken kuiskannut.
Silloin Pigúiça sai idean, ja hänen häntänsä alkoi heilua. ”Nyt kaikki leikkivät silmät kiinni, niin kuin Lua!”
Se oli iltapäivän hauskin kierros. Fofuxo törmäsi puuhun, ihan kevyesti. Tico löysi oman häntänsä ja luuli sitä mopsiksi, ja mopsi nauroi niin, että hänen kröhinänsä kuului kauas. Ja Lua nauroi niin, että hänen piti käydä makuulle nurmelle. Kaikki huomasivat, että silmät kiinni kuuli valtavasti asioita, joita kukaan ei ollut ennen huomannut: mehiläisen surinan, puron solinan ja ruohon kuiskauksen.
Kun iltapäivä loppui, Lua sanoi heippa jokaiselle nimeltä, eikä mennyt kertaakaan väärin. ”Tulethan huomenna taas?” Pigúiça kysyi. ”Tulen”, Lua sanoi. ”Minä tunnistan sinut jo kaukaa.”
Sinä iltana petissään Pigúiça sulki silmänsä ja kuunteli, niin kuin Lua. Tuulta ikkunassa. Sirkkaa ulkona. Omaa hengitystään, ihan hidasta. Sulje sinäkin silmäsi ja kuuntele. Mitä sinä kuulet nyt? Kuuntele ihan hiljaa, niin kuin Lua.
