”Yksi, kaksi, kolme... NYT!”
Pentujoukko lähti juoksemaan kukkaniityn poikki. Edellä juoksi Pigúiça korvat taakse lepattaen. Heti hänen perässään tuli villakoira Nina, joka pomppi kuin jousi. Sitten tuli mäyräkoira Tico, lyhyet jalat vilisten tosi nopeasti. Ja kaukana takana, ihan viimeisenä, tuli bassetti Bolota, isot korvat kukkia pitkin laahaten.
Fofuxo juoksi vieressä, ihan vain seuraksi. Maaliviivana oli Maailmanpuun paksu juuri, joka kiemurteli nurmella kuin suuri ruskea käärme.
Pigúiça juoksi ja juoksi. Enää vähän matkaa! Mutta aivan lopussa Nina teki valtavan loikan, boing, ja pääsi ohi. Hän kosketti juurta ensimmäisenä, pehmeät korvat heiluen kuin kaksi pientä pilveä.
”Minä voitin!” Nina huusi nauraen ja pyörähti ympäri kuin pieni pilvi.
Pigúiça pysähtyi. Hänen korvansa lerpahtivat. ”Ei se kelpaa”, hän mutisi. ”Sinä hyppäsit. Hyppiminen ei kelpaa. Minä en enää halua leikkiä.” Ja hän istahti selin kaikkiin, kuono ihan nyrpeänä.
Tico saapui puuskuttaen kieli pitkällä. Ja paljon, paljon myöhemmin saapui Bolota. Hän tuli ihan hitaasti, pysähteli siellä täällä, ja hänen pitkillä kasvoillaan oli valtava hymy. Hänen korvissaan oli terälehtiä ja nenänpäässä keltaista siitepölyä.
”Bolota, sinä tulit viimeisenä”, Tico sanoi. ”Etkö ole yhtään surullinen?”
”Surullinen?” sanoi Bolota ja istahti nurmelle. ”Minä näin leppäkertun, jolla oli vaaleanpunaiset pilkut. Ja yksi kukka toivotti minulle hyvää päivää. Ja tuuli tuntui korvissa ihanalta. Se oli maailman paras kilpajuoksu!”
Pigúiça jäi miettimään. Hän oli juossut niin kovaa, ettei ollut nähnyt ainuttakaan leppäkerttua. Ei kukkia, ei tuulta. Vain juuren siellä edessä. Ja nyt se tuntui vähän harmilliselta.
”Kilpajuoksun paras osa on se, että juostaan yhdessä”, sanoi Fofuxo ja kävi makuulle hänen viereensä. ”Maaliin pääseminen on vain loppu. Ja katso, kuinka iloinen Bolota on.”
Pigúiça oli hetken ihan hiljaa. Sitten hän nousi, meni Ninan luo ja sanoi vähän hiljaisella äänellä: ”Onnea. Sinun loikkasi oli tosi korkea.” Nina heilutti koko häntäänsä, niin iloinen hän oli.
”Leikitäänkö uudestaan?” Tico kysyi. ”Nyt juostaan väärinpäin: se voittaa, joka tulee viimeisenä!”
Kaikki nauroivat. Pennut kävelivät hitaasti, ihan hiljakseen, ja katselivat jokaista kukkaa ja jokaista leppäkerttua. Ja voittajaksi tuli tietysti Bolota, joka osasi kulkea hitaammin kuin kukaan muu. Pigúiça onnitteli häntä ensimmäisenä.
Sinä iltana Pigúiça kävi makuulle väsyneenä ja tyytyväisenä. Hän ei enää muistanut, kuka oli tullut maaliin ensimmäisenä. Hän muisti tuulen korvissaan, pentujen naurun ja pilkullisen leppäkertun. Ja niiden muistojen kanssa hän sulki silmänsä, ihan hitaasti, ja nukahti.
