Pigúiçan uusi peti oli sininen kuin hänen silmänsä ja pehmeä kuin pilvi, ja siinä oli luunmuotoinen tyyny. Se oli koko Dogaviosin kaunein peti. Ja se oli aina tyhjä.
Joka ilta, juuri nukkumaanmenon aikaan, Pigúiça nappasi luutyynynsä ja hiipi hiljaa Fofuxon sänkyyn. Hän kiipesi ylös, pyörähti kolme kertaa ympäri ja käpertyi Fofuxon mahaa vasten.
Fofuxo piti Pigúiçasta kovasti. Mutta Pigúiça potki unissaan. Hän potki Fofuxoa korvaan, kuonoon ja häntään. Yhtenä yönä hän näki unta, että jahtasi perhosta, ja tuuppasi Fofuxon kokonaan lattialle.
”Pigúiça”, Fofuxo sanoi seuraavana aamuna, toinen korva nurinpäin kääntyneenä. ”Taitaa olla aika kokeilla sinun omaa petiäsi.” ”Mutta siellä minä olen ihan yksin”, Pigúiça vastasi hiljaa.
Sinä iltana he menivät yhdessä niitylle valopuun lähelle. Taivas oli täynnä tähtiä. Ilma tuoksui kukilta, ja ruoho kutitti tassuja. Yhtäkkiä tähdenlento viilsi taivaan halki, suuuum, ja jätti jälkeensä kimaltavan vanan.
”Toivo jotain!” Fofuxo sanoi. Pigúiça puristi silmänsä tiukasti kiinni. ”Minä toivon, etten tuntisi oloani yksinäiseksi omassa petissäni”, hän kuiskasi.
Kotimatkalla Fofuxo sai idean. Hän auttoi Pigúiçaa raahaamaan sinisen pedin ikkunan viereen. Sieltä näkyi koko taivas, ja myös Fofuxon huoneen ovi, ihan käytävän toisella puolella.
Sitten Fofuxo haki puutarhasta sileän pikkukiven, sellaisen, joka laulaa hiljaa, ja asetti sen luutyynyn viereen. ”Se laulaa koko yön”, hän sanoi. ”Ja jos koputat seinään kolme kertaa, minä koputan kolme kertaa takaisin.”
Pigúiça kävi makuulle. Peti oli tosiaan pehmeä. Pikkukivi hyräili hmmm, hmmm, oikein hitaasti. Ikkunan takana tähdet tuikkivat, ja hymyilevä pilvi lipui ohi ja vilkutti.
Pigúiça halusi silti kokeilla. Kop, kop, kop, hän koputti seinään. Ja toiselta puolelta tuli vastaus: kop, kop, kop. Pigúiça hymyili pimeässä. Fofuxo oli siellä. Ihan lähellä. Omassa sängyssään vain. Ja se tuntui yllättävän hyvältä.
Hän katseli taivasta ja odotti uutta tähdenlentoa. Hän odotti hetken. Hän odotti vielä vähän lisää. Silmäluomet alkoivat painaa, ja pikkukivi lauloi yhä hiljaista lauluaan.
Silloin Pigúiça huomasi jotain: toive oli toteutunut. Hän oli omassa petissään, eikä hänellä ollut yhtään yksinäinen olo. Hänellä oli tähdet, pikkukivi, ikkuna ja kop, kop, kop seinän toiselta puolelta.
Pigúiça halasi luutyynyään, ojensi tassunsa suoriksi potkimatta ketään ja haukotteli oikein pitkään. Tyyny tuoksui vähän Fofuxolta ja vähän puutarhalta.
Ja hän nukkui koko yön lämpimänä ja tyytyväisenä sinisessä petissään. Seinän toisella puolella nukkui Fofuxokin, molemmat korvat ihan oikeinpäin.
