Tum! Pigúiça kaatui taas.
Vihreässä potkulaudassa oli sileistä kivistä tehdyt pyörät, sellaiset, jotka laulavat pyöriessään: ”ririri”. Se oli ihana. Ja se oli vaikea. Joka kerta, kun hän potkaisi yhdellä tassulla ja nousi toisilla, potkulauta karkasi yhdelle puolelle ja hän meni toiselle.
Kaikki näyttivät osaavan. Bolota meni ohi hitaasti, tasapainoisena. Tico meni ohi nopeasti, korvat tuulessa. Nina ajoi jo yhdellä tassulla, vain näyttääkseen.
Pigúiça istuutui ruohoon, tassu kirvellen, vain pieni naarmu. ”Ei se auta”, hän sanoi mököttäen. ”Minä olen huono tässä. Annan periksi.”
Fofuxo katsoi potkulautaa, katsoi häntä ja sanoi: ”Haluatko nähdä jotain?” Hän otti potkulaudan, joka oli aivan liian pieni hänelle, ja laittoi yhden tassun päälle. Pigúiça nauroi. ”Sinä et onnistu!”
”Katsotaan”, hän sanoi. Hän potkaisi ja liukui vähän matkaa. Sitten hän lipsahti taaksepäin, ”uaaa!”, ja päätyi selälleen puunrunkoa vasten, neljä tassua ilmassa ja hämmästynyt ilme. Siemeniä lensi joka suuntaan.
Pigúiça nauroi tassu suun edessä, ja nauroi vielä enemmän, kun Fofuxo nauroi mukana selällään. ”Minä kaadun joka päivä”, hän sanoi. ”Joka päivä?” ”Joka päivä. Kaatuminen kuuluu oppimiseen. Temppu on nousta kerran useammin kuin kaatuu.”
Pigúiça nousi, pudisti mullan turkistaan ja mietti, mitä jokainen kaatuminen oli opettanut. Ensimmäisellä hän oli nojannut liikaa vasemmalle. Toisella hän oli taivuttanut tassunsa pelosta. Kolmannella hän oli katsonut vain omia jalkojaan.
”Minun pitää katsoa eteenpäin”, hän sanoi. ”Sinne, minne haluan mennä.”
Hän valitsi kiven kauempaa, potkaisi, nousi lautalle ja hengitti. Potkulauta värähti. Hän ei katsonut jalkoja. Hän katsoi kiveä. Ririri, lauloivat pyörät. Ririri, ririri.
Hän liukui, viisi kokonaista askelta, ja kuudennella potkulauta heilahti. Mutta hän ehti laskea tassun maahan eikä kaatunut! Hän pysähtyi silmät pyöreinä, sydän lyöden kovaa ja iloisesti.
”Viisi askelta!” hän huusi. ”Minä tein viisi askelta!” ”Huomenna kuusi”, Fofuxo sanoi yhä selällään, siemeniä päässään. ”Ja sitten kymmenen. Ja sitten et enää laske.”
Illalla potkulauta nojasi seinää vasten, ja pyörät lauloivat yhä hiljaa, vain uninen ririri. Pigúiça käpertyi petiinsä ja näki unta, että liukui hitaasti, katsoen eteenpäin, kiirehtimättä.
Unessa hän ei kaatunut kertaakaan. Ja jos olisi kaatunut, ei se haittaisi, hän olisi noussut taas.
