Hamps! Keskeltä metsäaukiota Pigúiça löysi suurimman luun, jonka hän oli koskaan nähnyt. Se oli niin iso, että sitä kantaessaan hänen piti kävellä sivuttain, ihan kuin rapu.
”Tämä on minun”, hän ilmoitti, vaikka ketään ei ollut kuulemassa. ”Kokonaan minun.” Lähellä ollut kivi hyräili jotain, mutta Pigúiça teeskenteli, ettei kuullut.
Pian paikalle tuli Fofuxo häntä heiluen. ”Onpa hieno luu! Saanko minäkin leikkiä?” Pigúiça kietoi kaikki neljä tassuaan luun ympärille. ”Et saa. Se on minun. Minä löysin sen ensin.”
Fofuxo ei suuttunut. Hän vain kävi makuulle nurmelle ja katseli pilviä. Yksi niistä oli luun muotoinen, ja Fofuxo naurahti itsekseen. Hän ei pitänyt kiirettä. Hän vain odotti.
Pigúiça yritti leikkiä luulla. Hän heitti sen ilmaan, mutta se oli painava ja putosi suoraan hänen päähänsä. Tump. Hän yritti jyrsiä sitä, mutta se oli aivan liian iso hänen pienelle suulleen. Hän yritti juosta sen kanssa ja kompastui.
Pigúiça istahti vähän nyrpeänä. Yksin leikkiminen noin ison luun kanssa oli vaikeampaa kuin miltä näytti. Ja jos ihan totta puhutaan, se oli myös vähän tylsää.
Sitten hän katsoi luuta. Sen toisessa päässä oli nuppi. Ja toisessa päässä oli toinen nuppi. Kaksi päätä. Hän katsoi Fofuxoa. Yksi Fofuxo. Hän katsoi itseään. Yksi Pigúiça.
”Fofuxo”, hän kutsui ihan hiljaa. ”Haluatko pitää kiinni toisesta päästä?” Fofuxo nosti korvansa pystyyn ja tuli juosten.
Kumpikin puraisi omasta päästään, ja köydenveto alkoi. Pigúiça veti tältä puolen, grrr. Fofuxo veti tuolta puolen, oikein kevyesti, grrr. Välillä hän antoi Pigúiçan voittaa, ja välillä Pigúiça antoi hänen voittaa.
Pian paikalle tulivat pitkäkorvainen bassetti Bolota ja mäyräkoira Tico. ”Saanko tulla mukaan?” Bolota kysyi. Tällä kertaa Pigúiça ei edes miettinyt. ”Saat! Ota kiinni tästä keskeltä!”
Siitä tuli aukion hauskin iltapäivä ikinä. Kaikki vetivät, kaikki nauroivat, eikä kukaan enää muistanut, kenen luu oli. Se oli kaikkien niiden, jotka leikkivät.
Kun aurinko painui vuorten taakse, pennut kävivät yksi kerrallaan makuulle nurmelle, toisiinsa nojaten, naurusta ihan uuvuksissa. Joku kuorsasi jo pienesti, ja kivet lauloivat hiljaista iltalauluaan.
Pigúiça laski päänsä luun päälle, kuin se olisi ollut tyyny. Fofuxo laski päänsä luun toiseen päähän. He makasivat siinä ja katselivat, kun ensimmäiset tähdet syttyivät taivaalle.
”Leikitäänkö huomenna taas?” Pigúiça kysyi silmät melkein kiinni. ”Leikitään”, Fofuxo sanoi. Ja Pigúiça nukahti siihen paikkaan hymyillen, pää luun päällä, joka oli nyt kaikkien yhteinen.
