
Dogaviosin korkeimmalla mäellä, sinisikkunaisessa pienessä talossa asui Rouva Tuuli. Hän oli hyvin vanha vinttikoira, valkoinen turkki ja pehmeät korvat, joka käveli hitaasti ja hymyili kaikille.
Hänen pentunsa olivat kasvaneet ja muuttaneet kauas, vuorten toiselle puolelle. Siksi Rouva Tuuli viettäisi tämän joulun yksin.
”Kenenkään ei pitäisi olla yksin jouluna”, sanoi Pigúiça kuono rypyssä. ”Vien hänelle lahjan.” Mutta kun hän avasi aarrerasiansa, sieltä löytyi vain kivi, nappi ja puolikas keksi. Mikään ei tuntunut riittävän hyvältä.
Fofuxo raapi korvaansa. ”Tiedätkö, on lahjoja, jotka eivät mahdu mihinkään laatikkoon.” ”Kuten mikä?” ”Kuten laulu.”
Pigúiça avasi siniset silmänsä. Laulu! Hän rakasti laulamista, vaikka vähän väärin. Joskus aika paljon.
Niinpä joka ilta he menivät kukkaniitylle harjoittelemaan. Fofuxo istui, katsoi taivaalle ja lauloi täydestä sydämestä. Pigúiça istui vieressä ja lauloi mukana kuono pilviin päin. Sävelet nousivat ilmaan, ja kukat heiluivat tahdissa.
Laulu oli yksinkertainen: se kertoi pienestä talosta mäellä, valaistusta ikkunasta ja ystävistä, jotka tulevat pakkasella. Viimeisen osan Pigúiça keksi itse: ”Ja joka asuu korkealla, ei ole koskaan, koskaan yksin.”
Jouluaattona, kun aurinko oli matalalla ja nojasi kukkuloihin, he kiipesivät sinisikkunaisen talon luo. He pysähtyivät oven eteen. Pigúiça veti syvään henkeä. Ja he alkoivat.
Ensimmäisellä sävelellä verho liikahti. Toisella ikkuna aukesi. Ja siinä oli Rouva Tuuli korvat pystyssä, silmät kiiltäen ja kosteina.
Kun laulu loppui, hän oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi ääni väristen ilosta: ”On kulunut niin monta vuotta siitä, kun kukaan lauloi minulle.” Ja hän avasi oven. ”Tulkaa, tulkaa sisään. Liedellä on lämmintä lientä.”
Kolmikko vietti illan takan ääressä. Rouva Tuuli kertoi, miten hänen pentunsa lauloivat pieninä, ja opetti vanhan laulun, ajalta ennen Pigúiçan syntymää. Kivi ja nappi aarrerasiasta päätyivät koristeiksi hänen ikkunalleen.
Paluumatkalla Dogaviosin taivas oli täynnä tähtiä. ”Se oli paras lahja, jonka olen antanut”, sanoi Pigúiça. ”Eikä tarvinnut edes rusettia.”
”Mennäänkö uudestaan uutenavuotena?” hän kysyi. ”Ja sitä seuraavanakin päivänä”, sanoi Fofuxo.
Kotona Pigúiça meni nukkumaan ja hyräili hiljaa Rouva Tuulen vanhaa laulua. Sävel kävi hitaammaksi ja hitaammaksi, kunnes siitä tuli pelkkä humina. Ja humina muuttui uneksi.
