Laatikot olivat pinossa oven vieressä, korkeana ja vähän vinona tornina.
Yhdessä oli Pigúiçan peitto. Toisessa punainen pallo ja vesikuppi. Kaikkein pienimmässä oli käpy, jonka Pigúiça oli löytänyt ensimmäisenä lumipäivänä.
Oli muuttopäivä. Pigúiça muuttaisi uuteen mökkiin kukkulan toiselle puolelle. Mutta hän istui vanhan pikkutalon keskellä, eikä häntä huvittanut lähteä mihinkään. Hän painoi kuononsa lattiaan, joka tuoksui niin tutulta.
”Minä en halua lähteä”, hän sanoi Fofuxolle, joka oli tullut auttamaan. ”Täällä on minun ikkunani. Siitä minä näen kuun. Entä jos uudessa mökissä ei ole kuuta?”
Fofuxo mietti hetken ja raapi korvaansa. ”Tehdään näin. Otetaan pikkutalo mukaan.”
”Ei taloa voi ottaa mukaan, Fofuxo!” Pigúiça sanoi. ”Se ei mahdu mihinkään laatikkoon.”
”Voi kyllä”, hän sanoi. ”Koti on tehty meidän omista tavaroistamme. Sinun peitostasi. Sinun pallostasi. Sinun tuoksustasi. Kaikki se mahtuu laatikoihin.”
Niin he kiipesivät kukkulalle laatikoita kantaen. Pigúiça kulki edellä ja kantoi käpyä suussaan hyvin varovasti, ettei se vain putoaisi. Matka oli pitkä, ja rinteen kukat nyökkäilivät heille, kun he kulkivat ohi.
Uudessa mökissä oli olkikatto ja ruusukaari oven edessä. Kun Pigúiça kulki kaaren alta, ruusut heilahtivat ja sanoivat kaikki yhdessä: ”Tervetuloa!” Pigúiça säikähti vähäsen, ja sitten häntä alkoi naurattaa. ”Kiitos”, hän vastasi ruusuille kohteliaasti.
Sisällä kaikki tuoksui uudelta. Lattia narisi eri tavalla, niik. Pigúiça pani pallon yhteen nurkkaan, vesikupin toiseen ja kävyn ikkunalaudalle. Sitten hän levitti peiton ja kieriskeli sen päällä puolelta toiselle, kunnes se tuoksui ihan häneltä. Ja sitten hän juoksi avoimesta ovesta ulos tutkimaan puutarhaa.
Siellä oli kasvimaa, hiljaa laulava kivi ja täydellinen kuoppa luiden piilottamiseen. Pigúiça kokeili kuoppaa heti, ja se oli juuri hänen kokoisensa. Ja kukkulan huipulta näkyi vanha pikkutalo, ihan pienenä alhaalla.
”Se on vielä siellä”, Pigúiça sanoi helpottuneena. ”Saanko käydä siellä kylässä?”
”Aina kun haluat”, sanoi Fofuxo. ”Ja se kivi tuossa taitaa jo tykätä sinusta.” Kivi hyräili vastaukseksi.
Kun yö tuli, Pigúiça kävi makuulle kodilta tuoksuvalle peitolle. Hän katsoi uudesta ikkunasta vähän epäluuloisena. Ja siellä se oli, pyöreänä ja valkoisena, kurkistamassa ruusujen takaa: kuu. Sama vanha kuu, joka oli tullut muuttoon mukaan. Pigúiça hieraisi silmiään, ihan varmuuden vuoksi.
Pigúiça huokaisi tyytyväisenä. Hän toivotti hyvää yötä kuulle, hyvää yötä kävylle ja hyvää yötä mökille. Ja hän nukahti uudessa kodissaan, ihan rauhallisena, kuin olisi asunut siellä aina.
