Sinä aamuna niitty oli täynnä pentuja. He juoksivat, pyörivät, hyppivät, ja kaikilla oli panta, jossa kilisevä pieni laatta. Aurinko oli korkealla, ja ruoho tuoksui lämpimälle.
Heidän joukossaan oli Zeca, pentujoukon uusi mopsi. Hänellä oli litteä kuono, lupsahtaneet korvat ja kotilon tavoin kiertynyt häntä.
Fofuxo tervehti ensimmäisenä. ”Hei, minä olen Fofuxo! Haluatko leikkiä keppileikkiä?” ”Haluan!” Zeca sanoi silmät loistaen.
Ja niin he lähtivät juosten pitkin niittyä. He nauroivat kovaa. Toinen pudotti kepin, toinen haki sen. Sitten he vaihtoivat. Kepit lensivät ilmassa, ja ruoho notkui heidän tassujensa alla.
Pigúiça jäi nurkkaan istumaan. Hän katsoi heitä. Katsoi maahan. Katsoi taas. Jokin lämmin alkoi nousta hänen vatsassaan. Se ei ollut vihaa. Se ei ollut surua. Se oli molempia sekoittuneena, ihan tiukkana.
”Fofuxo on MINUN paras ystäväni”, hän murisi hiljaa. ”Hän ei edes katsonut minuun.” Hän käänsi kuononsa toiselle puolelle, risti tassunsa ja jäi siihen murjottamaan.
Mutta Fofuxolla on erittäin hyvä nenä ystävien tunteille. Kun hän huomasi Pigúiçan hiljaisuuden, hän lopetti leikin heti ja tuli juosten. ”Pigúiça, oletko kunnossa?” ”En”, Pigúiça sanoi. ”Sinä leikit vain Zecan kanssa.”
Fofuxo istui hänen viereensä, hitaasti. Hänen silmänsä muuttuivat tummansinisiksi, niin kuin aina, kun hänellä oli jotain tärkeää sanottavaa. ”Tiedätkö minun sydämeni?” hän kysyi. ”Siinä on huone jokaiselle ystävälle. Kun Zeca tuli, avautui uusi huone. Mutta kukaan ei lähtenyt mistään huoneesta, et sinäkään.”
Pigúiça katsoi häntä. Vatsan lämpö viileni pikkuisen. ”Sinun huoneesi on suurin kaikista”, Fofuxo lisäsi. ”Siinä on ikkuna täynnä tähtiä.” Pigúiça nauroi vahingossa nenänsä kautta.
Niityn toisella puolella Zeca katsoi heitä vähän hukassa, tietämättä, minne mennä. Hän oli ensimmäistä kertaa siellä. Hän ei tuntenut ketään paitsi Fofuxon. Hänen häntänsä oli painunut alas, ja hän tuntui kovin pieneltä niin suuren niityn keskellä.
Pigúiça veti syvään henkeä. Hän nousi ja meni hänen luokseen. ”Hei. Minä olen Pigúiça. Haluatko nähdä jotain hienoa? Metsässä on laulavia kiviä.”
”Laulavia kiviä?” Zeca sanoi suu auki. ”Haluan!”
He lähtivät kolmistaan rinnakkain. Kivet lauloivat hiljaa, vain heille. Ja kun aurinko laski, kolme väsynyttä pentua nukkui puun juurta vasten, Zecan kotilohäntä aivan Pigúiçan pörröisen hännän vieressä.
