Sinä aamuna Dogaviosin vaaleanpunainen taivas näytti erilaiselta. Se oli kuin liian täysi peitto, joka on aikeissa päästää höyheniä irti.
Pigúiça työnsi kuononsa ulos ovesta. Jotain kylmää ja kevyttä laskeutui juuri hänen kuononsa kärkeen. Atsiu! hän aivasti.
”Fofuxo! Taivas hajoaa!” hän huusi. Korkealta tuli pieniä valkoisia palasia, jotka pyörivät hitaasti, ihan hitaasti, ikään kuin ne olisivat tanssineet.
Fofuxo tuli ulos, katsoi ylös ja hymyili. ”Se on lunta, Pigúiça. Pilvet päästävät irti pehmeitä jääpalasia. Täällä ei ole koskaan ennen satanut lunta.” ”Voiko sitä syödä?” Pigúiça kysyi. ”Maista.”
Hän avasi suunsa ja antoi yhden hiutaleen pudota kielelleen. Nams. Se oli poissa. Se oli kylmä eikä maistunut miltään, mutta se kutitti sisältä asti.
Pian koko pentujoukko saapui paikalle. Bolota upposi korviaan myöten lumikasaan, ja vain kuono näkyi. Tico, pitkä kun on, jätti jälkeensä jäljen, joka näytti piirretyltä käärmeeltä.
Pigúiça pyöri, hyppi ja teki lumienkelin avaamalla ja sulkemalla tassujaan. Sitten Fofuxo kokosi suuren pallon ja pienen pallon, ja he rakensivat lumipennun, jolla oli kaksi kiveä silminä.
”Sillä pitää olla nimi”, Pigúiça sanoi. ”Nipsu!” Tico huusi. Niin siitä tuli Nipsu. Silmäkivet hyräilivät hmm, hmm, ja näytti siltä, että Nipsukin lauloi.
Jopa Dogaviosin kukat olivat erilaisia. Sen sijaan että ne olisivat vastanneet, kun joku tuli lähelle, ne olivat painautuneet kasaan lumisissa yöpaidoissaan ja kurkistelivat valkoisen peiton alta, ikään kuin sanoisivat: ”Mehän menemme kohta nukkumaan.”
Kun oranssi aurinko kosketti kukkuloita, lumi muuttui sinertäväksi ja kaikkien nenät olivat kylmät. He palasivat kotiin väristen ja nauraen.
Pigúiça joi lämmintä lientä Fofuxon vieressä, tassut peiton alla. Talossa tuoksui puulta ja ruohosipulilta.
Ulkona lumi satoi yhä ääntäkään pitämättä. ”Miksi kaikki on niin hiljaista?” Pigúiça kysyi. ”Lumi kerää äänet”, Fofuxo sanoi. ”Se ottaa ne kaikki ja panee valkoisen peiton alle, jotta me voimme nukkua.”
Ikkunasta Pigúiça näki Nipsun pihalla, lunta hartioillaan. Se näytti nukkuvan seisaaltaan. Hiutaleita laskeutui yksi toisensa jälkeen, ja jokainen teki vielä yhden pienen peiton lisää.
Siniset silmät alkoivat painua kiinni. Yksi hiutale. Toinen hiutale. Pigúiça haukotteli ja nojasi päänsä Fofuxoon. Koko maailma oli valkoinen, pehmeä ja hiljainen. Ja hän nukahti.
