Kuka itki kaikkein kovimmin Dogaviosissa sillä viikolla? Ei tuuli. Eivät kivet. Vaan Hiutale, Pigúiçan uusi pikkuveli, joka oli juuri syntynyt ja oli kerälle käärityn villasukan kokoinen.
Kaikki halusivat nähdä Hiutaleen. Bolota toi pehmeän pikku liinan. Nina toi pienen kukan, joka lauloi kehtolauluja. Tico toi pallon, vaikka Hiutale ei osannut vielä edes pitää sitä. Jopa pilvet laskeutuivat vähän alemmas kurkkimaan ikkunasta.
Pigúiça istui nurkassa kädet puuskassa. Tai siis tassut puuskassa. ”Kukaan ei enää katso minua”, hän mutisi. ”Vain häntä. Eikä hän osaa edes mitään. Hän vain nukkuu ja itkee.”
Fofuxo kuuli sen, mutta ei sanonut siinä hetkessä mitään. Seuraavana päivänä hän sanoi vain: ”Tule, minä tarvitsen apuasi.” Hän pyysi Pigúiçaa kävelylle kylän aukiolle, ja Hiutale otettiin mukaan tiiviisti käärittynä.
Aukio oli täynnä pentuja. Heti kun ne näkivät Fofuxon, ne juoksivat hänen luokseen ja kiipesivät hänen selkäänsä, päähänsä ja korviinsa. Yksi roikkui hänen korvassaan kuin korvakoru. Fofuxo istui nauraen ja antoi pentulauman kiipeillä.
Juuri silloin Hiutale heräsi ja alkoi itkeä. Uääää. Bolota yritti keinuttaa häntä. Ei auttanut. Nina yritti laulaa. Ei auttanut. Fofuxo taas ei pentujen alla päässyt liikahtamaankaan. Itku vain kasvoi ja kasvoi.
Pigúiça huokaisi, meni ihan pikkuveljensä viereen ja teki parhaan ilmeensä: kieli suupielessä, toinen silmä kiinni ja korvat taaksepäin.
Hiutale lakkasi itkemästä. Hän katsoi isosiskoaan pitkään. Hän räpäytti silmiään. Ja sitten hän päästi pienen pienen kikatuksen, elämänsä ensimmäisen naurun. Se kuulosti pieneltä hopeakellolta.
Koko aukio hiljeni. Jopa tuuli pysähtyi kuuntelemaan. ”Hän nauroi sinulle”, sanoi Fofuxo pentukasan alta. ”Sinä olet ainoa, joka saa hänet nauramaan noin.”
Pigúiça tunsi rinnassaan jotain lämmintä. Hän teki ilmeen uudestaan. Hiutale nauroi taas. Hän keksi uuden ilmeen, molemmat korvat eteenpäin. Ja Hiutale nauroi vielä enemmän.
”Kun hän kasvaa isoksi”, Pigúiça sanoi, ”minä opetan hänet juoksemaan, hyppäämään lätäköiden yli ja tekemään hassuja ilmeitä. Minä olen hänen isosiskonsa, tiesitkö?” ”Tiedän”, sanoi Fofuxo. ”Hän on tosi onnekas, kun hänellä on sinut.”
Illalla Hiutale nukkui omassa korissaan Pigúiçan pedin vieressä. Välillä hän päästi pienen äännähdyksen, ja silloin Pigúiça ojensi tassunsa ja kosketti häntä ihan kevyesti. Hiutale tuoksui maidolta ja lämpimältä villalta.
”Hyvää yötä, Hiutale”, Pigúiça kuiskasi. Pikkuveli huokaisi. Isosisko huokaisi myös. Ja he nukahtivat kumpikin omaan nurkkaansa, hengittäen hitaasti, ihan samaan tahtiin. Ulkona kivet lauloivat hiljaa kehtolaulua heille molemmille.
