Pigúiça avasi silmänsä keskellä yötä ja näki jotain.
Sängyn alla, varjossa, oli pitkä ja veltto käsi ojennettuna ulos. Sen takana oli suuri, tumma, rutussa oleva möhkäle, josta roikkui jotain korvan näköistä. Pigúiça veti peiton kuonoonsa asti. Siniset silmät pyöristyivät kuin kaksi kuuta.
”Fofuxo”, hän kuiskasi ohuimmalla äänellä, mikä hänellä oli. ”Sänkyni alla on hirviö.” Fofuxo, joka nukkui viereisessä pedissä, nousi hyvin hitaasti. Hän hieroi silmiään ja katsoi sinne, minne Pigúiça osoitti.
”Hmm”, hän sanoi. ”Todellakin. Siellä on jotain.” Pigúiça puristi peittoa tiukemmin. Hän oli toivonut, että Fofuxo sanoisi, ettei se ole mitään. Mutta Fofuxo oli rehellinen ystävä, ja rehelliset ystävät eivät sano, ettei se ole mitään, kun olet nähnyt jotain.
”Tiedätkö, mitä arvoituksella tehdään?” hän kysyi. ”Katsotaan sitä läheltä. Yhdessä. Valon kanssa.” Hän vihelsi hiljaa ikkunalle, ja sisään lensi tulikärpänen, keltaisena hohtaen. Se laskeutui Fofuxon kuonolle kuin pieni taskulamppu.
He kumartuivat. Pigúiça meni edellä, mutta aivan Fofuxoon kiinni. Yksi askel. Toinen askel. Pieni valo lähestyi varjoa. Sitten valo pääsi perille. Ja hirviö muuttui joksikin muuksi.
Pitkä käsi oli raidallinen sukka, vain yksi, jonka Pigúiça oli heittänyt aamulla ja unohtanut. Rutussa oleva möhkäle oli sininen takki, joka oli pudonnut tossun päälle. Ja korva oli takin huppu, taittunut sivulle.
Pigúiça jäi tuijottamaan. Sitten hän nauroi nenänsä kautta, pienesti ja vähän hermostuneesti. Sitten isommin. Sitten niin kovaa, että hänen piti peittää suunsa, ettei herättäisi naapureita. ”Se on sukka!” hän kuiskasi nauraen. ”Minä pelkäsin sukkaa!” ”Todella pitkää sukkaa”, Fofuxo sanoi vakavana. ”Se pelästyttäisi kenet tahansa.”
”Saanko antaa sille nimen?” ”Tietysti.” Pigúiça mietti. ”Herra Pitkäsukka. Ja takki on Rouva Huppu.”
He taittoivat takin, panivat sukan laatikkoon, ja tulikärpänen kävi pienen kierroksen huoneessa ennen kuin palasi ikkunaan vilkuttaen hyvää yötä.
Pigúiça kävi makuulle ja näki sängyn alla nyt vain pimeän ja tyhjän paikan, samanlaisen kuin kaikki muutkin. Pelko oli kadonnut, sulanut tulikärpäsen valoon. Huone tuntui taas omalta, ja varjot olivat vain varjoja.
”Fofuxo?” ”Niin?” ”Kiitos, että katsoit yhdessä kanssani.” ”Aina”, hän sanoi ja palasi omaan petiinsä.
Pigúiça hymyili pimeässä. Hän sulki silmänsä. Huone oli hiljainen ja turvallinen, ja hän nukahti pian.
