Keskellä yötä Pigúiça heräsi yhtäkkiä. Hänen silmänsä rävähtivät auki, ja hän istui ihan suorana.
Oli retkiyö niityllä. Koko pentujoukko nukkui nurmella tähtien alla, ja leiritulen hiillos hehkui vielä himmeästi. Bolota kuorsasi hiljaa, pitkät korvat peittona. Tico oli käpertynyt kerälle kuin pieni sämpylä. Nina nukkui tassu kuonon päällä, näki unta ja heilutti häntäänsä.
Mutta Pigúiçan sydän hakkasi nopeasti, tum tum tum. Hän katseli ympärilleen hyvin hitaasti varmistaakseen, että hän oli oikeasti täällä niityllä eikä enää unen sisällä.
Hän hiipi varpaillaan Fofuxon luo ja painoi kuononsa tämän korvaa vasten. ”Fofuxo... oletko hereillä?” Hän yritti olla ihan hiljaa, ettei herättäisi muita.
”Nyt olen”, Fofuxo sanoi ja avasi toisen silmänsä. Hänen silmänsä olivat kultaiset ja rauhalliset niin kuin aina. ”Mitä nyt, pikkuinen?”
”Minä näin pahaa unta. Minä olin eksyksissä pimeässä metsässä. Kukat eivät vastanneet, kun menin lähelle. Enkä minä löytänyt kotiin. Ja kaikki oli niin hiljaista ja kylmää.” Pigúiçan ääni värisi vähän.
Fofuxo ei nauranut eikä sanonut, että se oli hölmöä. Hän nousi hitaasti ja antoi Pigúiçalle oikein ison halauksen, sellaisen, joka peittää kokonaan. Pigúiça oli siinä sisällä lämpimänä, kunnes tum tum tum hidastui. Fofuxon turkki tuoksui heinältä ja lämpimältä leivältä.
”Tiedätkö, mitä minä teen, kun näen pahaa unta?” Fofuxo kysyi. ”Minä vaihdan sen lopun. Se toimii joka kerta.”
”Voiko sen vaihtaa?” Pigúiça kysyi ihmeissään.
”Voi. Sulje silmäsi ja mene takaisin unen metsään. Mutta kuuntele nyt: ihan pikkuinen kukka herää ja sanoo hei. Sitten toinen. Ja vielä yksi. Ja ne syttyvät valoon yksi toisensa perään, niin kuin pienten valojen polku.”
Pigúiça sulki silmänsä. Hän pystyi näkemään sen, ihan selvästi, kuin kuvan kirjassa. Kukat syttyivät yksi toisensa jälkeen ja tekivät metsän maahan kimaltavan polun. Jotkut niistä jopa kuiskasivat hänen nimensä.
”Ja polun päässä”, Fofuxo jatkoi pehmeällä äänellä, ”kuka siellä odottaa sinua?”
Pigúiça hymyili. ”Sinä. Ja Bolota ja Tico ja Nina. Kaikki ovat retkellä tähtien alla, ja kukat valaisevat koko niityn.”
”Ihan niin kuin nyt”, sanoi Fofuxo. ”Me olemme kaikki tässä.”
Pigúiça avasi silmänsä ja katsoi ylös. Taivas oli täynnä tähtiä, ja kaikki tuntuivat tuikkivan juuri hänelle. Hän käpertyi Fofuxon isojen tassujen väliin, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja kuunteli hänen sydäntään, tum... tum... tum..., ihan hitaasti. Ja tällä kertaa, kun hän nukahti, uni alkoi suoraan kauniista lopusta, ja se jatkui aamuun asti.
