”Vielä yksi kupla!” Pigúiça pyysi jo viidettä kertaa. Tai ehkä kuudetta. Hän oli jo sekaisin laskuissa, ja niin oli Fofuxokin.
He olivat puhaltaneet saippuakuplia kukkaniityllä koko iltapäivän. Oli pieniä kuplia, keskikokoisia kuplia ja yksi niin valtava kupla, että villakoira Nina vannoi nähneensä pilven peilailevan itseään siinä.
Mutta nyt aurinko laski jo kukkulan taakse, ja kylän pienissä taloissa syttyi valo ikkuna kerrallaan. Pääskyset lensivät jo pesiinsä, ja kivet hyräilivät iltalauluaan. Oli aika lähteä kotiin.
”Minua ei yhtään väsytä”, sanoi Pigúiça ja haukotteli niin leveästi, että oli vähällä niellä kuplan. Fofuxo teeskenteli, ettei huomannut mitään.
”No hyvä on”, Fofuxo sanoi ja istahti nurmelle. ”Mutta tiesitkö, että kuplatkin menevät nukkumaan?” ”Eivät kuplat nuku”, Pigúiça vastasi epäluuloisesti. ”Nukkuvatpas. Katso tuonne.”
Pigúiça katsoi. Ilmassa vielä leijailevat kuplat laskeutuivat hitaasti, yhä hitaammin, kunnes ne asettuivat kukkien päälle. Ja kukat sulkivat terälehtensä niiden ympärille hyvin varovasti, niin kuin joku peittelisi toisen lämpimän peiton alle.
”Näetkö?” Fofuxo kuiskasi. ”Ne ovat leikkineet koko päivän. Nyt ne lepäävät, jotta ne olisivat huomenna taas ihan pyöreitä ja kiiltäviä.”
Pigúiça mietti. Hänkin oli leikkinyt koko päivän. Tassut tuntuivat raskailta, eikä häntä enää oikein jaksanut heilua. ”Mutta entä jos huominen leikki ei olekaan yhtä hauska?” hän kysyi.
Fofuxo otti saippuapurkin ja puhalsi vielä viimeisen kuplan, oikein hitaasti. ”Tehdään säästökupla”, hän sanoi. ”Kerro sille kaikki, mitä haluat huomenna leikkiä. Se pitää ne tallessa.”
Pigúiça meni ihan kuplan viereen ja kuiskasi: ”Huomenna minä haluan tehdä kuplan, joka on yhtä iso kuin talo. Ja juosta kilpaa Ninan kanssa. Ja löytää kiven, joka laulaa kaikkein kauneimman laulun.”
Kupla kimalsi täynnä suunnitelmia ja laskeutui päivänkakkaran päälle. Päivänkakkara sulki terälehtensä sen ympärille oikein huolellisesti. ”Kas niin”, sanoi Fofuxo. ”Nyt ne ovat tallessa. Huomenna se antaa ne takaisin.”
Sitten Pigúiça antoi Fofuxon kantaa itsensä selässä kotiin. Matkalla hän yritti vielä laskea, montako kylän ikkunaa oli valaistuna. Yksi, kaksi, kolme... ja taas menivät laskut sekaisin.
Kun he pääsivät perille, Pigúiça oli jo yhtä veltto kuin kukalle laskeutunut kupla. Fofuxo peitteli hänet pehmeällä huovalla, ja Pigúiça huokaisi pitkän, pyöreän huokauksen. Hänen tassunsa nytkähtelivät vielä vähän, ihan kuin ne olisivat yhä jahdanneet kuplia.
Ulkona niityllä kukat keinuivat hiljaa ja vartioivat kuplia ja suunnitelmia. Ja Pigúiça nukkui ja näki unta huomisesta, joka tulisi taas ihan pian, heti aamulla.
