Jouluun oli kolme yötä, ja Pigúiçalla oli vuoren kokoinen ongelma. Hänellä ei ollut vielä lahjaa Fofuxolle.
Hän halusi antaa jotain valtavaa. Kimaltavaa. Jotain, mistä Fofuxo huutaisi ilosta ja pyörisi oman häntänsä perässä.
Hän meni aukiolle kysymään ideoita pentujoukolta. Bolota antaisi tyynyn, jossa oli kultaiset hapsut. Tico antaisi uuden harjan hopeisella varrella. Molemmat puhuivat nopeasti ja innoissaan, ja lahjat kuulostivat joka lauseella vain kauniimmilta.
Pigúiça katsoi omia tassujaan. Hänellä ei ollut tyynyä, ei harjaa eikä kultaisia hapsuja. Hänellä oli vain neljä tassua, kaksikymmentä varvasta ja valtavasti halua.
Niinpä hän lähti kävelemään puutarhaan miettimään. Hän pysähtyi kukkapenkin eteen, ja kuten Dogaviosissa tapana on, kaikki kukat kääntyivät häntä kohti yhtä aikaa. ”Saanko ottaa terälehden jokaisesta?” hän kysyi. Kukat nyökyttelivät. Ohi lennelleet perhoset laskeutuivat hänen päänsä päälle uteliaina.
Terälehdillä Pigúiça värjäsi palan valkoista nauhaa. Hän hieroi sinistä, hieroi keltaista, hieroi vaaleanpunaista. Nauhasta tuli raidallinen ja vähän tahriintunut, ja siihen oli takertunut ruohonkorsi.
Sitten hän yritti tehdä rusetin. Siitä tuli vino. Hän yritti uudestaan. Siitä tuli vielä vinompi. Kolmannella kerralla hän solmi solmun luun muotoon, ja siitäkin tuli vino, mutta kyllä siitä näki, että se oli luu.
Jouluaattona hän piilotti lahjan selkänsä taakse. Häntä ujostutti. Kultahapsuisen tyynyn rinnalla hänen rusettinsa näytti, no, aika vinolta.
”Hyvää joulua, Fofuxo”, hän sanoi ja ojensi nauhan. ”Minä tein sen itse. Siitä tuli ruma.” Fofuxo katsoi. Hänen silmänsä muuttuivat tummansinisiksi, niin kuin aina, kun hänellä on jotain tärkeää sanottavaa.
”Pigúiça, tämä on kaunein asia, jonka olen koskaan saanut”, hän sanoi. ”Tunnen jokaisen terälehden. Tunnen sinun aikasi, sinun tassusi, tämän luusolmun. Mikään kauppa maailmassa ei myy sellaista.”
Hän pani nauhan kaulaansa, ja se jäi vähän vinoon, ihan sydämen kohdalle. ”Nyt voin viedä sinun lahjasi minne tahansa”, hän sanoi.
Sitten hän veti puun takaa pienen paketin. Siinä oli sileä kivi, sellainen, joka laulaa hiljaa, käsin maalattu. Päällä luki sinisellä maalilla PIGÚIÇA. Vain Ú:n aksentti oli jäänyt makuulleen.
Kahden naurut sekoittuivat. Kivi lauloi hmmm, hmmm, ikään kuin sekin olisi ollut iloinen.
Sinä yönä Pigúiça nukkui kivi leuan alla. Fofuxo nukkui vino rusetti kaulassaan. Ja kumpikin näki unta lahjasta, jota kukaan ei osaa paketoida.
