
Oli Hiutaleen, Pigúiçan pikkuveljen, ensimmäinen jouluaatto. Ja Pigúiça halusi sen olevan täydellinen.
Hän näytti veljelle vilkkuvia valoja. Hän näytti paketit ja ravisteli jokaista. Hän teki kieli sivulla -irvistyksen, korvat taakse -irvistyksen ja uuden, jonka keksi paikan päällä. Hän lauloi kovaa, hyppi, pyörähti ja kilisteli kelloa veljen korvan vieressä.
Hiutale avasi silmänsä suuriksi. Ja sitten hän alkoi itkeä. Buuuu. Itku, joka oli talon kokoinen.
”Tein kaiken!” sanoi Pigúiça hädissään. ”Miksei hän tykkää joulusta?”
Fofuxo nosti Hiutaleen syliinsä, tiukasti kääräistynä, ja sanoi hiljaa: ”Kyllä hän tykkää. Mutta kaikki on hänelle uutta. Liikaa valoa, liikaa ääntä, liikaa uutta. Aivan pieni vauva tarvitsee rauhaa.”
Pigúiça mietti. Rauha. Missä rauha asuu? Sitten hän muisti: metsässä, puron lähellä, kasvaa valtava puu, Dogaviosin vanhin, joka yöllä päästää lehdistään lauluja. ”Fofuxo, haetaanko sieltä kehtolaulu?”
Bolota, joka oli tullut illalliselle, tarjosi apua. ”Minä keinuttelen häntä vähän aikaa. Menkää vain.”
He lähtivät raikkaaseen yöhön. Kuu oli ohut kynsi taivaalla. Puro virtasi hitaasti täynnä lumpeita, ja he ylittivät sen hyppien kiveltä kivelle. Kellokukat soivat aivan kevyesti heidän ohittaessaan. Perhosetkin olivat unisia.
Kun he tulivat puun lähelle, he kuulivat. Lehdistä nousi säveliä yksi kerrallaan leijuen ilmassa kuin kuplat. La, lu, ru. La, lu, ru. Se oli pehmein musiikki, jonka Pigúiça oli koskaan kuullut.
Hän istui ja kuunteli tarkasti, liikuttaen vain korviaan. Hän toisti hiljaa. Meni väärin. Toisti taas. Kolmannella kerralla hän osasi. ”La, lu, ru”, hän lauloi, ja puu heilutti oksiaan, ikään kuin sanoen kyllä.
He palasivat kotiin kiirehtimättä. Bolota istui keinuttamassa Hiutaletta, joka vielä vähän marisi. Pigúiça sammutti puolet valoista. Sitten hän tuli aivan veljensä lähelle ja lauloi, melkein kuiskaten: ”La, lu, ru. La, lu, ru.”
Hiutale lakkasi marisemasta. Hän katsoi sisarta. Haukotteli valtavan haukotuksen niin pienelle kuonolle. Ja nukahti tassu sisaren nenää vasten.
”Sinun lahjasi oli paras kaikista”, kuiskasi Fofuxo. ”Annoit hänelle rauhan.” Pigúiça hymyili, meni kopan viereen ja jatkoi laulamista, yhä hiljempaa.
La, lu, ru. La, lu, ru. Sulje nyt sinäkin silmäsi ja kuuntele laulua aivan hiljaa. La, lu, ru.
