Pigúiçan lautasella oli jotain vihreää. Hän huomasi sen heti, vaikka keitto höyrysi ja tuoksui herkulliselta.
Hän kallisti päätään toiselle puolelle. Sitten toiselle. Vihreä juttu oli yhä siinä, ihan hiljaa keiton vieressä. Se näytti pieneltä puulta, jolla oli runkokin ja kaikki.
”Mikä tuo on?” hän kysyi epäluuloisena ja nuuhkaisi ilmaa kauempaa.
”Parsakaalia”, sanoi Fofuxo pöydän toiselta puolelta. ”Poimittu tänään kasvimaalta. Se on kasvanut koko kesän auringossa.”
”Minä en tykkää siitä”, sanoi Pigúiça ja työnsi lautasta kuonollaan kauemmas. ”Se on liian vihreä. Ja se näyttää siltä, että se kutittaa kurkkua.”
”Oletko maistanut sitä?” Fofuxo kysyi. Ja Pigúiça vastasi tiukasti: ”En. Mutta en tykkää.” Tico, joka istui pöydän päässä, kikatti lautasensa takana.
Fofuxo ei tyrkyttänyt. Hän vain nosti parsakaalin omalta lautaseltaan ja tutki sitä hyvin vakavana, kuin silmälasipäinen tiedemies. ”Tiedätkö mitä minä luulen? Että tämä on puu muurahaisten metsästä. Katso, miten iso latvus sillä on. Tuohon ylös mahtuisi kokonainen muurahaisten talo.”
Pigúiça katsoi läheltä. Se oli totta. Se todella näytti pikkuruiselta metsältä, jossa oli pieniä oksia, pieniä lehtiä ja kaikki. Hän melkein odotti, että muurahainen kurkistaisi latvuksen välistä.
Pöydän päässä mäyräkoira Tico otti kokonaisen parsakaalin ja pureskeli. Rousk, rousk, rousk. ”Se rouskuu!” hän sanoi suu täynnä. ”Ihan kuin astuisin syksyn kuivien lehtien päälle!”
Pigúiçaa alkoi kiinnostaa. Ensin hän haistoi. Se tuoksui ruoholta sateen jälkeen. Sitten hän kosketti sitä tassulla. Se oli päältä vähän pehmeä ja alta kova. Sitten hän kosketti sitä kielen kärjellä. Mitään pahaa ei tapahtunut. Kieli pysyi paikallaan, ja häntäkin.
Sitten hän otti hyvin hitaasti muurahaisen kokoisen haukun. Rousk. Hän sulki silmänsä ja kuunteli.
Hän pureskeli. Hän pureskeli vielä vähän lisää. Hän teki mietteliään ilmeen, toinen silmä puoliksi kiinni ja toinen katsoen kattoon. Tico ja Fofuxo odottivat räpäyttämättä silmiään. Keittokin tuntui odottavan.
”No?” Tico kysyi. ”Miltä se maistuu?”
”Se on... ihan okei”, sanoi Pigúiça. Ja hetken päästä: ”Mutta rouskutus on kiva. Huomenna minä maistan vielä yhden palasen, jooko? Leppäkertun kokoisen palasen.” Fofuxo heilutti häntäänsä. Ihan okei oli jo tosi hieno alku. Ja Tico lupasi tuoda huomenna lisää rouskuvia pikkupuita.
Myöhemmin, vatsa lämpimänä keitosta, Pigúiça asettui petiinsä. Fofuxo peitteli hänet ja sammutti valon, ja Pigúiça sulki silmänsä. Ja hän näki unta vihreiden pikkupuiden metsästä, jossa hattupäiset muurahaiset kävelivät hitaasti, ihan hiljakseen, kunnes nekin kaikki nukahtivat.
