
”Rakas Joulupukki”, kirjoitti Pigúiça kieli keskellä suuta. Sitten hän pysähtyi, haukkasi lyijykynää ja katsoi Fofuxoa. ”Kuinka paljon kirjeeseen mahtuu?”
He istuivat metsikön nurmella, ja iso vihko oli auki Fofuxon sylissä. Jouluun oli kymmenen yötä, ja tänä iltana kulkisi postipilvi: hymyilevä pieni pilvi, joka kerää kirjeet Dogaviosin ikkunoilta ja vie ne Joulupukille.
”Mahtuu, mitä vain haluat”, sanoi Fofuxo. Ja Pigúiça alkoi kirjoittaa pysähtymättä.
”Haluan pallon, joka pomppii itsekseen. Punaisen pulkan. Tyynylinnan. Sata keksiä. Ei, kaksisataa. Keinun, joka yltää pilviin asti. Ja rummun.”
Sivu täyttyi. Hän käänsi lehden ja täytti seuraavan. Fofuxo naurahti hiljaa. ”Joulupukki tarvitsee kokonaisen reen pelkästään sinua varten.”
Pigúiça pysäytti kynän ilmaan. ”Kokonaisen reen minua varten?” ”Mutta entä muut? Entä jos säkissä ei ole tilaa?”
”Haluatko kuulla salaisuuden?” sanoi Fofuxo. ”Kirje ei ole ostoslista. Se on tapa kertoa, mitä sydämessäsi asuu. Millainen vuosi sinulla oli. Ja mitä sinä oikeasti, ihan oikeasti toivot.”
Pigúiça oli hetken hiljaa ja mietti. Hän ajatteli Bolotaa, jonka lempipeitto oli repeytynyt oksaan. Hän ajatteli Ticoa, joka oli kadottanut pallonsa puroon ja kulkenut päiväkausia korvat lupallaan. Ja hän ajatteli, että illat kävivät kylmemmiksi.
Sitten hän otti pyyhekumin. Hän pyyhki pois linnan, rummun ja satayhdeksänkymmentä keksiä. Punaisen pulkan hän jätti, koska sitä hän halusi todella. Ja hän kirjoitti: ”Bolotalle lämpimän peiton. Ticolle pallon, joka kelluu. Ja kaikille Dogaviosissa asuville, ettei kenenkään tarvitsisi palella tänä talvena.”
Sitten hän kertoi vuodestaan: ”Opin kellumaan järvessä ja puhumaan piirissä, vaikka ääni tärisi. Olin kiltti melkein aina. Muulloin pyysin anteeksi.”
”Ja miten minä allekirjoitan?” Fofuxo toi pienen purkin sinistä maalia. Pigúiça kastoi tassunsa ja, plop, painoi sen paperin kulmaan.
Fofuxo osoitti tassunjälkeä kärkitassullaan. ”Katsohan. Maailmassa ei ole toista samanlaista tassua. Nyt hän tietää, että se olit sinä.” Pigúiça tuli nenä aivan lähelle, uteliaana, ja piirsi jäljen ympärille kolme pientä tähteä, ettei se jäisi yksin.
Illalla kirje jäi taitettuna ikkunalaudalle. Myöhään postipilvi liihotti ohi, hymyili ja vei kirjeen mukaansa varovasti, niin kuin kantaisi pientä lintua.
Pigúiça oli jo pedissään. Sydän tuntui kevyeltä, ikään kuin kirje olisi vienyt palasen häntä mukaansa matkalle. Hän haukotteli, kiersi hännän kuononsa ympärille ja alkoi sulkea silmiään, hitaasti.
Entä sinä? Jos kirjoittaisit kirjeen tänään, mitä kertoisit? Ajattele sitä ihan hiljaa, kun uni tulee.
