Hys. Jos olet oikein hiljaa, ehkä kuulet kaukaa pehmeiden siipien äänen, fuuum, fuuum. Se on Dracao, Dogaviosin ujoin vihreä lohikäärme, joka harjoittelee salaa.
Dracao oli valtava. Hänellä oli kiiltävät vihreät suomut, ja hän asui kristalliluolassa. Yksin ollessaan hän lensi tosi hienosti. Mutta jos joku katsoi, hänen siipensä menivät veltoiksi kuin keitetty spagetti.
Sinä päivänä vietettiin Pilvijuhlaa. Pennut hyppivät pilvestä pilveen, pujahtivat värikkäiden renkaiden läpi ja liukuivat alas sateenkaaren raitoja pitkin. Pigúiça ja Fofuxo olivat siellä ylhäällä kannustamassa kaikkia.
Dracao tuli paikalle hitaasti, puoliksi piilossa pilven takana, joka oli paljon häntä pienempi. Häntä näkyi pilven toiselta puolelta ja kuono toiselta. ”Minä haluaisin lentää ison renkaan läpi”, hän kuiskasi Pigúiçalle. ”Mutta kaikki katsovat.”
”Mene vain!” sanoi Pigúiça. Dracao veti syvään henkeä, levitti siipensä ja nousi ilmaan. Kaikki pennut pysähtyivät katsomaan. Ja silloin hänen siipensä menivät veltoiksi, hän teki vinon kuperkeikan ja putosi, plumps, pehmeään pilveen.
Kukaan ei nauranut ilkeästi. Kuului vain yllättynyt ”ooooh”. Mutta Dracaota nolotti niin paljon, että hän käpertyi ihan pieneksi ja piilotti päänsä siipensä alle. ”Minusta ei ole lentämään muiden edessä”, hän sanoi.
Fofuxo istahti hänen viereensä, ja Fofuxon kultaiset silmät muuttuivat meripihkan värisiksi. ”Tiedätkö, kuka putosi ensimmäisellä kerralla, kun yritti renkaan läpi?” hän kysyi.
”Minä!” huusi mäyräkoira Tico viereiseltä pilveltä. ”Minä jäin jumiin keskelle, puolet toisella puolella ja puolet toisella!” Ja villakoira Nina kertoi liukuneensa sateenkaarta alas selkä edellä. Jokaisella oli oma kaatumistarinansa.
Dracao nosti päänsä siiven alta. ”Kaikki ovat pudonneet?” ”Kaikki”, sanoi Pigúiça. ”Ja kaikki ovat yrittäneet uudestaan. Katso vain minua, älä muita. Kuvittele, että vain minä katson.”
Dracao katsoi vain Pigúiçaa, hänen sinisiä, lujia silmiään. Hän levitti siipensä uudestaan, fuuum, fuuum, nousi hitaasti ilman kiirettä ja lensi suoraan ison renkaan keskeltä koskematta mihinkään.
Pennut hyppivät pilvillä riemusta. Ja Dracao alkoi hehkua, ihan vihreänä ja kimaltavana, niin kuin hänelle aina käy, kun hän on iloinen.
Kun ilta tuli, kukaan ei halunnut lähteä kotiin. Pennut kävivät makuulle pehmeille pilville, ja Dracao kiertyi kerälle kaikkien keskelle ja hehkui himmeästi kuin yövalo. Tähdet syttyivät yksi kerrallaan heidän yllään.
Pigúiça käpertyi hänen lämmintä mahaansa vasten. ”Lennätkö huomenna taas?” hän kysyi. ”Lennän”, sanoi Dracao ja haukotteli pienen höyrypilven.
Ja siellä korkealla Dogaviosin taivaalla kaikki nukahtivat yksi kerrallaan, pehmeän vihreän valon keinuttamina. Valo tuli lohikäärmeeltä, josta oli juuri tullut vähän rohkeampi.
