Rokotuspäivän aamuna Pigúiça heräsi vatsa täynnä perhosia. Sellaisia, jotka eivät lennä, vaan vain pyörivät ja pyörivät.
”Tänään menemme Tohtori Viiksen luo”, Fofuxo sanoi. ”Katsomaan vain, kasvatko oikein.”
”Minä kasvan mainiosti!” Pigúiça sanoi. ”Ei tarvitse katsoa. Minä uskon.” Ja hän piiloutui saniaisen taakse, joka ei peittänyt hänen häntäänsäkään puoliksi. Fofuxo ei nauranut. Hän istui hänen viereensä ja odotti hetken.
”Pelkääminen on tavallista”, hän sanoi. ”Minäkin olen pelännyt.” ”Sinäkö?” Pigúiça kysyi kurkistaen lehtien välistä. ”Minä. Luulin, että vastaanotto oli paikka täynnä outoja asioita. Mutta se on vain paikka, jossa pidetään meistä huolta.”
Pigúiça veti syvään henkeä, tuli ulos saniaisen takaa ja käveli aivan kiinni ystävänsä kultaisessa turkissa.
Tohtori Viiksen vastaanotto oli pyöreän kirjaston sisällä, jossa oli kaarihyllyjä ja siivekkäitä kirjoja lentelemässä katossa. Tohtori oli pyöreälasinen snautseri, jolla oli valkoiset viikset, jotka liikkuivat, kun hän puhui.
”Hyvää huomenta, Pigúiça! Ensin näytän sinulle kaiken.” Hän näytti pienen lampun, joka kurkistaa korvan sisään. Hän näytti kuuntelimen, joka kuulee sydämen. Pigúiça kuunteli Fofuxon sydäntä: tum, tum, tum. Se oli maailman rauhallisin ääni.
”Ja nyt rokote”, tohtori sanoi. ”Se on nopea pieni pisto, aivastuksen kokoinen. Haluatko tempun? Katso tuota hohtavaa kirjaa lattialla ja laske, montako kirjaa lentää.”
Pigúiça katsoi. Avoin kirja hohti kuin pala kuuta. Hän alkoi laskea. ”Yksi, kaksi, kolme...” Fofuxo piti hänen tassuaan. ”Neljä!” Pigúiça sanoi. ”Tohtori, neljä siivekästä kirjaa!”
”Hyvin tehty”, Tohtori Viiksi sanoi. ”Ja olen jo valmis.” ”Jo?” ”Jo.” Pigúiçalta loksahti suu auki. Hän oli tuntenut vain pikkuisen, kevyen aivastuksen, ja se oli siinä. ”Pelkästäänkö?”
”Pelkästään. Olit tosi rohkea. Rohkeus ei ole sitä, ettei pelkää, Pigúiça. Se on sitä, että pelkää ja menee silti.”
Hän sai kimaltavan tähtitarran liimattavaksi tassuunsa. Paluumatkalla hän näytti tarraa pilville, ja pilvet hymyilivät.
Illalla pedissä Pigúiça mietti päivää. Vatsan perhoset olivat lentäneet pois yksi kerrallaan. Jäljelle jäi vain mukava lämpö.
”Sillä aikaa kun nukut”, Fofuxo kuiskasi, ”rokote oppii suojelemaan sinua.”
Pigúiça katsoi tassussaan loistavaa tähteä. Tum, tum, tum, teki hänen sydämensä, hyvin hitaasti. Ja tuon rauhallisen äänen saattelemana hän nukahti.
